maanantai 21. syyskuuta 2009

Elinpiiri laajenee

Kaiken kaikkiaan kirjoitan Kirkon kyökkiin viikottain ainakin vielä kuukauden. Tänään Kustaa ja Synnövekin vaelsivat sinne.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Kultainen sääntö

Minulta syntyi edelliseen liittyen kirjoitus, jonka pistin Kirkon kyökkiinkin.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Kirjoitan, siis elän

Anssin ennustus toteutui sikäli, että elin pari synkkää päivää, jolloin olin vakuuttunut siitä että minun on mahdotonta ymmärtää ketään ja kenenkään minua. Jouduin myös miettimään, mitä kaikkea olenkaan tullut kirjoittaneeksi elämästäni ja antanut siitä toisen kirjoitettavaksi ja olenko niin tehdessäni loukannut joitain ihmisiä.

Varmistin yhdeltä, että olen. Henkilökohtaisista asioista ei pitäisi kirjoittaa, varsinkaan toisten, eikä fiktiota sotkea ihmisten elämään.

Ja kuitenkin minun täytyi. Näytän olevan niitä ihmisiä, jotka tuntevat elävänsä vasta kun kirjoittavat. Tänäänkin olen jutellut monen ihmisen kanssa ja silti minun pitää vielä saada kirjoittaa, ja kirjoittaa muittenkin luettavaksi.

Kohtaamiset tulevat ja menevät, unohtuvat. Kirjoitetuista sanoista voi tarkistaa joskus jotain ymmärtäneensä.

perjantai 28. elokuuta 2009

Tässä seison

Kustaalla ja Synnövellä riitti juttua vajaaksi kuukaudeksi. Sitten aloin tuntea itseni liian tasapainoiseksi sisäiseen keskusteluun. Anssi kyllä lohdutti, ettei tämä kauan kestä.

Satuin Rihmaston sivuille lukemaan Risto Ahdin vanhan esseen. Riemastuttavia ajatuksia yksinäisyyden ja tuen tarpeellisuudesta.

Koen seisovani yksin tyytyväisenä. En horju, vaikken herää aamulla ihmisten aikaan töihin enkä keksi sanottavaa viraston ruokapöydässä tai naapurille pihalla. Enkä vielä horju, vaikken tiedä mitä haluaisin kirjoittaa. Tällainen kirjoittaminen tavoitteettakin on hauskaa.

Tosin lupasin ruveta kirjoittamaan blogia yhtymän henkilöstön nettilehteen. Laittaakseni itseni kirjoittamaan jotakin.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kustaa ja Synnöve

Olen tähän blogiin kirjoitellut asioita pois päästäni pyörimästä, ja joskus velvollisuudestakin odottavia lukijoita kohtaan. Olen haeskellut pitkään jotain ideaa kirjoittamiselleni. Sunnuntai-iltana sellaisen vihdoin löysin. Uuteen blogiini on linkki oikealla. Kuka tietää, vaikka tähänkin vielä joskus joitain siihen sopimattomia huomioita kirjaisin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Konfirmaatiopuhe

2. Moos. 3: 9-15
Herra sanoi Moosekselle:
»Israelilaisten hätähuuto on nyt kantautunut minun korviini, ja olen nähnyt, kuinka kovasti egyptiläiset heitä sortavat. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.» Mutta Mooses sanoi Jumalalle: »Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?» Jumala sanoi: »Minä olen sinun kanssasi ja annan sinulle merkin siitä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansani pois Egyptistä, te saatte palvella Jumalaa tämän vuoren juurella.»
Mooses sanoi Jumalalle: »Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?» Jumala sanoi Moosekselle: »Minä olen se joka olen.» Hän sanoi vielä: »Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.’» Jumala sanoi vielä Moosekselle:
»Sinun tulee sanoa israelilaisille: Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.»

Matt. 17: 1-8
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.
Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.»
Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!» Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: »Nouskaa, älkää pelätkö.» Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.


Mooses oli mokannut. Egyptin prinsessan ottopoika oli aikuisena puolustanut sorrettua kansaansa ja tullut tappaneeksi yhden egyptiläisen. Siitä huomauteltiin hänelle ja hän pakeni maasta. Kului vuosia ja nyt Jumala halusi lähettää hänet takaisin Egyptiin vapauttamaan kansaansa orjuudesta.

Mikä minä olen tuohon tehtävään, Mooses kysyy, ei minusta ole siihen. Mutta Jumala lupaa olla hänen kanssaan ja antaa merkin läsnäolostaan.

Vielä Mooses kysyy, kenen nimissä hän voi mennä israelilaisten luokse. Ja Jumala sanoo nimekseen Minä olen se joka olen. Ehje aser ehje hepreaksi, josta tulee nimi Jahve. Sama Jumala, jonka Abraham, Iisak ja Jaakob olivat kokeneet elämässään.
Jumala on mitä on, häntä on mahdoton selittää loppuun asti. Mooseskin sai olla mitä oli, ja kun hän oli kankea kieleltään, hän sai veljensä Aaronin ja siskonsa Mirjamin tuekseen. Mooses suoriutui tehtävästään vapauttaa israelilaiset, muttei itse päässyt Jumalan lupaamaan maahan asti, näki vain sen korkealta vuorelta.


Pietari, Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen luotto-oppilaita. He pääsivät hänen kanssaan korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Jeesus valmistautui tehtäväänsä vapauttaa ihmiset synnin ja kuoleman orjuudesta, hän valmistautui kuolemaan ihmisten puolesta. Hän sai tukea Moosekselta ja Elialta, joilla oli elämänkokemusta enemmän kuin opetuslapsilla. Hän muuttui näiden silmissä niin ihanaksi, että Pietari olisi halunnut heidän jäävän sinne.

Jumala puuttui puheeseen ja totesi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä! Opetuslapset ahdistuivat ja maastoutuivat peloissaan. Jeesus tuli sanomaan ettei tarvinnut pelätä. He palasivat alas vuorelta keskelle muitten opetuslasten epäonnistumista epileptisen pojan parantamisessa.


Jumalan kohtaaminen on pelottavaa. Se että kaikki ei olekaan tässä ja että kaikki ei jatkukaan niin kuin ennen. Jumalasta on vaikeaa, lähes mahdotonta puhua. Hän vain on se mikä on ja me voimme olla hiljaa hänen edessään ja luottaa hänen läsnäoloonsa ja johdatukseensa. Hänen lähellään voimme kulkea kohti sitä mitä olemme, vaikkemme koskaan pääsekään perille asti tavoitteeseemme niin että voisimme rauhassa elää juuri sellaisina kuin olemme. Törmäämme jatkuvasti muiden käsityksiin siitä, millaisia meidän kuuluisi olla, ja kadotamme helposti oman näkymme itsestämme ja tehtävästämme.

Matkallamme kohti omaa itseämme meillä on tukenamme toiset ihmiset, jotka hekin etsivät itseään. Voimme oppia toistemme kokemuksista ja kertomuksista. Raamatussa on paljon tällaisia kertomuksia. Jumalanpalveluksissa toistetaan näitä kertomuksia Jumalasta joka rakastaa ja pitää huolta ihmisistä, vaikka välillä sattuukin. Jumalanpalveluksissa on myös mahdollisuus rippiin, omien mokien tunnustamiseen ja pois panemiseen. Täällä on myös ehtoollispöytä, jossa näkymätön Jumala tulee leivässä ja viinissä näkyväksi ja kosketettavaksi, ravinnoksemme ja osaksi meitä.

Näin yhteys toisiimme vahvistaa uskoamme, konfirmoi sitä hienosti sanottuna. Konfirmoituina seurakunnan jäseninä saatte tästä lähtien osallistua itsenäisesti ehtoolliselle ja oikeuden toimia kummina. Vanhemmat, kummit ja muu seurakunta rukoilee puolestanne ja on teidän tukenanne etsiessänne elämällenne tarkoitusta.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Riparille

Viikoksi metsään opettelemaan luottamusta siihen että asiat tapaavat sujua, muullakin kuin tahtomallani tavalla.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Päivystyshuoneessa kävi ihminen

Kun toista ihmistä eikä hänen kipeää tarinaansa pelkää, voi nähdä hetkellisen muuttumisen ihmeen, pelkästään kuuntelemisensa ansiosta. Sitten voi päästää irti ja luottaa siihen, että hän kohtaa vielä muitakin ihmisiä tiellänsä.

Töissä taas

Syntymäpäivillä haluttiin papilta puhe. Olipa vaikeaa puhua vetoamatta kenenkään muun sanomisiin. Itse asiassa mahdotonta, psalminkirjoittajaa piti lainata.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Aikuisten äitinä

Söimme kolmistaan Enkeliravintolassa Amorin Ajatuksia ja Maalaisserkun Elämää sen kunniaksi että kaksi nuorimmaistani pääsivät Kauppakorkeaan opiskelemaan kansainvälistä liiketaloutta ja että nuorimmainen lähtee huomenna Säkylään Kansainväliseen Valmiusjoukkoon. Unelmat näyttivät olevan toteutumassa, poikien haaveet muotoutuivat uudella tavalla realistiksi heidän miettiessään mahdollisuuksia lähteä opiskelijavaihtoon eri puolille maailmaa - tai rauhanturvaajaksi. Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä. Mikään ei tietenkään tule menemään kuvitelmien mukaan, mutta he ovat kuitenkin matkalla johonkin. Enkä tunne huolta heidän siivoamattomasta kämpästään.


Lisäys 22:37

Sitä paitsi olen lähdössä toisen seuraksi Tallinnaan huomenna, kun kaverit ei kerkeä.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Kotona käymässä

Kävin tätini kanssa Ateneumissa. Miltei tauluja enemmän minua kiinnostivat selostukset seinillä, tulkinnat. Pelkistetyt viivat, omakuvat, voimakkaat värit - mitä kirjoittaminen on muuta kuin kuvaamista pelkistämällä?

Vierailin kaverin kanssa toisen kaverin mökillä Selkämeren rannalla. Mökin pöydällä makasi fyysikko Kari Enqvistin Monimutkaisuus. Luin viimeisiltä sivuilta ja keskikohdan neljän ein luettelosta riemastuttavia lauseita, mutta kun olin bloggaamisesta lomalla, en kirjoittanut niitä ylös. Mutta että fyysikkokin voi löytää kaiken ykseyden, ja tulla lähelle teologiaa, vaikka kaiketi väittää kieltävänsä Jumalan...

Huomiseksi menen etsimään taiteilijaystävän piharakennuksesta kaaoksen alta huonetta.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Kulttuuria

Sain loppuun puolalaisen Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat. Se oli lohduton, mutta hyvin lempeä, olisin lukenut pitempäänkin.

Olin kahdeksantoistavuotiaan kummitytön kanssa katsomassa stand up -koomikko Mika Eirtovaaran esitystä Elämän tarkoitus. Hytkyin lähes joka vitsille, ja kummityttökin välillä. Elämä ja ihmiset ovat hassuja, kun sen joku osaa näyttää.

Ja minä, toden totta olen myös hassu, varsinkin ollessani tosissani.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Kommentteja

Vanha tuttu ja melkein tuttu tervehtivät Intohimoni kommenteissa, kiva. Kommentit ovat aina tervetulleita, varsinkin jos on valmis siihen että repostelen niitä näin kaikkien nähden. Jos ei ole, niin sähköpostiosoitteeni löytyy profiililinkistä.

Kirsti kommentoi livenä: Jumala-suhteestani saa samaisen kirjoituksen perusteella lattean ja psykologisoidun kuvan. Kun en saa haluamanilaista rakkautta ihmisiltä, projisoin sen Jumalaan. Ja se etten pysty rakastamaan miestä ilman Jumalaa kuulostaa todella vitsiltä.

Kokemus sinänsä ei ole lattea eikä naurettava, sanoin, sen sanoittaminen ymmärrettävästi on vaan vaikeaa.

Siis että Jumala on kaikkialla ja on rakkaus, kaiken rakkauden takana. Kun minä rakastan, Jumala rakastaa minun kauttani, ja kun joku osoittaa minulle rakkautta, sekin tulee pohjimmiltaan Jumalalta. Siksi yksittäinen ihminen ei ole sillä lailla tärkeä että olisin kenestäkään riippuvainen. Siksi sanoin tosissani ja vilpittömästi etten voisi rakastaa miestäni ilman Jumalaa. Siksi se että minulle naurettiin sai minut tuntemaan, että olin väärässä joukossa. (Ja siksi puutkin lohduttavat minua.)

Kirsti sanoi, että tuo kuulosti vähän samalta kuin Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Niin minustakin.

Elämä on juhla

Kun asuu yksin, on juhlaa mennä töihin ja tavata tuttuja.
Kun on jutellut tuttujen kanssa, on juhlaa tavata uusi ihminen.
Kun on tavannut ihmisiä, on juhlaa olla yksin.
Kun asuu kaupungissa, on juhlaa mennä metsään.
Kun on ollut metsässä, on juhlaa palata kaupunkiin.

Kun ei löydä yhteistä juteltavaa, juhlat menevät pilalle.
Tai sitten joku isoisä sanoo: Kiva kun on pappi paikalla niin voi olla hiljaa.
Kun puhuu liian suoraan, toiset voivat lukkiutua tai häipyä, kokonaan tai ajaksi.
Kun on liiaksi yksin, voi lamautua, hetkeksi tai iäksi.
Tai voi kuulla, että väsynyt pappi on kaunis.

Juhlissa vanha jää taakse ja uusi aukeaa eteen, joka hetki.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Keskustelun himo

Vielä yksi intohimo nousi mieleeni Ruissalossa maatessani ilta-auringossa rantakalliolla. Ehkei se ollut intohimo vielä nuoruudessani, vaikka keskustelemisesta pidinkin. Tai ehkä olikin, mutta vasta aikuisena aloin himoita tietyntyyppistä keskustelua. Luulen että tämä himo kaatoi avioliittoni. Vaadin kohtuuttomasti perheenjäseniltäni että heidän pitäisi oppia keskustelemaan toivomallani tavalla. En jaksanut sen enempää uskoa vaatimukseni oikeutukseen kuin luopua siitä, ja poistuin paikalta.

Samaa himoa tunnen rippikoulua ajatellessani. Haluaisin keskustella nuorten kanssa tavalla jota en tahtomalla osaa, mutta tahtomattani toisinaan kyllä. Itsestään syntyy joskus keskustelunpätkiä, joissa kumpikin tai kaikki saavat sanoa rauhassa, mitä mieleen tulee, pakottamatta, pyrkimättä mihinkään, kukaan ei arvostele ketään eikä väitä mitään, kunhan ihmettelee.

Älä himoitse. Ota tyhjänä vastaan.

Intohimoni

Huomasin, että Risto Ahti on neuvonut minua viisi vuotta sitten käymään nuoruuteni intohimot läpi, jotta voisin hyväksyä epätavallisen voimakkaan suhtautumiseni uskontoon.

Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa. En vielä kymmenen vuoden jälkeenkään pysty ymmärtämään sitä, että joidenkin täytyy saada vastustaa naispappeutta.


Mikä minua kiehtoi Paavalin synodissa? Raamattu ja tunnustus -liikkeen nimellä kokoontuneet papit olivat vuonna 1976 laatineet julkilausuman Kirkon virka ja naispappeus. Siihen oli koottu perusteet naispappeuden vastustamiselle Jumalan tahdon vastaisena asiana. Kaikki muut perusteluyritykset leimattiin luopumiseksi Jumalan sanasta ja oikeasta tunnustuksesta. Allekirjoittajat sitoutuivat seuraamaan julkilausumassa selostettua käsitystä uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa.

Pari vuotta myöhemmin myös muille kuin papeille tarjottiin mahdollisuutta paperin allekirjoittamiseen ja näin Paavalin synodiin liittymiseen. Meitä lähti Turusta joukko teologianopiskelijoita kokoukseen Paavalin kirkolle Helsinkiin. Minua hurmasi tosissaan oleminen, pappismiesten joukko, joka tiesi, mitä Jumala tahtoi ja miten kirkon pitäisi toimia ja perustelivat sen Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, mikä kuulosti niin luotettavalta kuin vain voi olla. Mitä väliä muiden perusteluilla, kun meillä on nämä. Anssi Simojoen ruskeat silmät ja loistava kielenkäyttö, Jukka Thurénin arvovaltainen huokaus, että Anssi on profeetta, Olavi Rimpiläisen isällinen myhäily ja piippu, muiden Simo Kivirannan teologista tietämystä kohtaan osoittama ihailu, Sakari Korpisen innostus, Miika Vuolan hämmästys siitä, että naispapin kanssa oli ollut miellyttävä keskustella, rahastonhoitaja Elisabet Leinon lempeys.

Ihastukseni synodiin alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun olin hallituksen jäsenenä mukana päättämässä, että niihin jumalanpalveluksiin ei sitten osallistuta, missä lehtorit eli naisteologit saarnaavat tai jakavat ehtoollista. Miten kukaan saattoi olla näin varma Jumalan tahdosta? Ja miten minä voisin olla asioista eri mieltä kuin tosissaan olevat pappismiehet? Ja miten tosissaan olevat pappismiehet saattavat lähettää edustajansa pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen naureskellen, että hän tekee siellä kyllä yhtä pahaa jälkeä kuin norsu posliinikaupassa? Perustuiko kaikki sittenkin keskinäiselle kehumiselle?

Jo aiemmin olin tullut tulevan mieheni mukaan evankeliseen liikkeeseen. Marja Kymäläinen ja Iina Halso ottivat minutkin ystäväkseen heti tavattuamme koululaispäivillä ja aloittivat kirjeenvaihdon kanssani. Evankeliumijuhlilla ja muissa tapahtumissa oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia heidän ja muiden kamujen kanssa.

Evankelisissa puheissa ja saarnoissa minua viehätti perusasioihin keskittyminen. Mitä väliä vaihtuvilla tunteilla, mitä väliä monimutkaisten asioiden pohdiskelulla. Armo oli kaikki kaikessa, tekoja ja tunteita ei tarvittu - taivaaseen oltiin matkalla. Ajan mittaan minua alkoi tosin rassata sama yksinkertaistaminen: armosta pääsemme taivaaseen, mutta maan päällä jouduimme tarkkaamaan tekojamme ja suitsimaan tunteitamme. Marjan sitkeä yhteydenpitokin alkoi myöhemmin tuntua pelkältä suorittamiselta, niin vain kuului tehdä.

Yhdessä kesäisessä keskustelupiirissä Kakskerranjärven rannalla sanoin kerran, etten pystyisi rakastamaan miestäni ilman Jumalaa. Olin sillä hetkellä rento ja kosketuksissa nuoruuteni Jumalaan, jonka koin kaiken kattavana rakkautena. Ihmiset purskahtivat nauramaan, mies muiden mukana.

Nuoruuteni Jumala oli minua vastassa viidennessä A-luokassa Vaasan yhteiskoulussa. Astuin sinne joululoman jälkeen hulluteltuani Raumalla lapsuudenystäviemme Stolttien ja Uljaiden kanssa sillä aikaa, kun äiti ja isä purkivat Helsingistä tullutta muuttokuormaa. Seppo Rokka kääntyi pulpetissaan taaksepäin ja pyysi minua tulemaan Österin leirikeskukseen koululaispäiville parin viikon päästä. Lupasin ja solahdin samantien vilkkaaseen seurakuntaelämään. Torstai-iltaisin kirkko täyttyi nuorten messussa, jonka ohjelman suunnittelimme ja toteutimme. Lisäksi kävin aktivistipiirissä, koulun kristillisessä killassa, teetuvassa ja ties missä. Hauskaa oli ja paljon kavereita ja silti yksinäinen olo: sydämeni on yksinäisempi kuin minä itse.

Edelliskesän rippikoulusta Muoniossa Helsingin kaupunkilähetyksen Kelokairassa muistan päinvastaisen tilanteen. Kokeilin puhuuko minulle kukaan kahteen viikkoon, jos minä en puhu kenellekään. Yksi Merja puhui. En muista tunteneeni itseäni siellä yksinäiseksi.

Olin lähtenyt riparille sillä mielellä, että kuulen siellä yhden papin käsityksen kristinuskosta. Näin siellä satoja dioja Israelista ja kuulin yhden lauseen tunturissa pidetyltä tunnilta: katsokaa ja nähkää että Jumala on. En nähnyt ja tunsin itseni petetyksi. Mutta olimme luonnon keskellä, ja luulen että siksi en ollut yksin.


Nuoruuteni intohimot siis? Johonkin kuuluminen. Koin että perheessä olin vääränlainen, olisi pitänyt olla vilkas ja tomera niin kuin äiti ja sisko. Vaasan seurakuntanuoret vastasivat tarpeeseeni, kunnes ihmiseni lähtivät kuka adventisteihin, kuka mormoneihin tai helluntailaisiin tai omaa hauskaa pitämään. Evankeliset vastasivat myös, sitoivat vaasalaisia tiukempaan syleilyyn, pitivät huolta omistaan niin kauan kuin ulkoisesti oltiin samanmielisiä, ja Marja sen jälkeenkin. Jokin nälkä siellä kuitenkin jäi, jotain enemmän hain Paavalin synodista.

Tosissaan oleminen. Taisin kokea evankelisuuden ontoksi, kun juhlapuheet toistivat samaa taivaaseen pääsemistä armosta, mutta arkiset ongelmat jäivät kunkin itsensä pähkäiltäviksi. Paavalin synodissa tartuttiin rohkeasti käytännölliseen ongelmaan. Kirkko oli tekemässä virhettä hyväksyessään naispappeuden, ja nyt piti tehdä kaikille selväksi, miten asiat oikein olivat ja miten kuuluisi toimia.

Lähdin mukaan talkoisiin. Lupasin tehdä gradun siitä, millainen naisen seurakuntaviran pitäisi olla. Jukka Thurén sanoi, ettei sellaisesta aiheesta riittänyt aineksia Uuden testamentin eksegetiikassa. Vaihdoin pääaineekseni dogmatiikan ja sain Simo Kivirannalta Helsingistä jäsennyksen graduani varten. Fredric Cleve ojasi työtäni Åbo Akademissa lempeästi. Tuhrasin sitä neljä vuotta, olin kahdesti äitiyslomalla. Tuntui vaikealta tehdä "tutkimusta", jonka lopputulos oli annettu. Sen verran sooloilin, etten päätynyt Kivirannan ja Rimpiläisen ajamaan malliin, jossa naisteologin virka olisi kulunut diakonian virkaan kolmisäikeisessä virkamallissa papin ja piispan virkojen rinnalla. Pidin maallikkovirkaa parempana ratkaisuna.

Publiikissa koin dekaani Cleven nolaavan minut. Hän kun kertoi, mitä naispappeudesta oikeasti kuului ajatella. Muutimme sopivasti Kaliforniaan kahdeksi vuodeksi, joten pääsin ajattelemasta asiaa. Palattuamme synnytin ja imetin neljännen pojan. Muutimme maalle ja olin vapaa harrastamaan jotain hauskaa lasten- ja kodinhoidon ohessa. Palasin Paavalin synodin aktivistiksi. Pistin kaiken tarmoni uudelleen peliin, vaikka naispappeus oli jo hyväksytty ja naisia vihitty papeiksi.

Minun lisäkseni synodin hallitukseen ja Sisarenpoika-lehden toimituskuntaan kuului toinenkin naisteologi, Marjo Ahlqvist. Tunsin silti yhteensopimattomuutta hyvä veli -systeemin kanssa. Minusta alkoi tuntua kiusalliselta tulla ylistetyksi tekemisistäni. Tein entistä enemmän. Yritin haalia itselleni enemmän valtaa. Halusin ja sain palkkaa Paastonajan kirkkopäivien järjestämisestä, halusin palkatuksi työntekijäksi ja mietin siksi, miten saisimme lisää jäseniä ja rahaa. Vaadin synodia ilmaisemaan julkisesti, että synodilaisetkin ovat syntisiä ja tekevät erehdyksiä. Tässä kohtaa Teuvo Huhtinen sanoi Ei ja minä sanoin Hyvästi sitten. Simo Kiviranta sanoi että Ole vielä tässä kokouksessa sihteeri ja minä sanoin Kyllä.

Kolmas intohimoni on pelkistäminen. Ennen kuin astuin evankelisuuteen, olin kuullut Johanna Uljaalta Taizésta ja Anna-Maija Raittilasta ja nuorten kokoontumisesta keskustelemaan Jumalasta ja yksinkertaisesta elämästä. Minua yhtaikaa kiehtoi ja pelotti avoin keskustelu, jossa voisi olla monenlaisia mielipiteitä ilman että pyrittäisiin yhteen ja ainoaan lopputulokseen. Pelko voitti. Kuvittelin evankelisten pelkistysten olevan sopivan yksinkertaisia minulle.

Anna-Maijaan tutustuin, kun olin sairauslomalla evankelisen liikkeen piirisihteerin sijaisuudesta vuosi synodista lähtemiseni jälkeen.

Herätysliike

Kottaraisparven varjo
lämmin pilvi kulossa
nyt jo langoilla riveissä
alakkain limittäin, nuottikirjoitus
eikä laulu
se humahti ohi

Mutta hän neuvoi minua pysymään paikallani, siinä voisin olla kanavana herätysliikkeen uudistumiselle. En jaksanut, enkä juurtunut Morbackaan, en enää osannut haluta joukkoon pysyvästi.


Mihin minä voin luottaa, mistä minä tuon virtaavaa vettä, mikä on se tyhjä, mihin minä perustan rakastamiseni? kysyy Risto sitten.

Minua on juuri rakastettu. Kuulin äskeisellä reissullamme minua 12 vuotta vanhemmalta enoltani, etten olekaan sellainen tosikko kuin hän on aina luullut ja ystävättäreltäni eilen että näytän raikkaalta. Olen myös räkättänyt hiukan kummankin kanssa. Äidin kanssa oli hyvä jutella autossa. Ja hänen á 15 min -yllätysvierailunsa tuttavissa matkan varrella toimivat. Olen mielissäni ihmisten kohtaamisesta, mutta heitä enemmän luotan johonkin muuhun.

Luotan puihin, siihen että ne vastaavat katseeseeni ja kosketukseeni. Ne vain ovat, ja se riittää. Ihmiset toisinaan pettävät, mutta aina on puita tai muita ihmisiä, joiden kautta jokin minun ulkopuoleltani koskettaa minua ja saa minut huomaamaan että olen.

Virtaavaa vettä tuon silti sisimmästäni. Puhdistan lähdettä ja teen sisintäni tyhjäksi kirjoittamalla ja puhumalla asioita ja tunteita pois pyörimästä. Alta kumpuaa iloa, kohtaamisista ja olemisesta ja muuten vaan.

Perustan rakastamiseni...

Rukoilen joskus, useimmiten lyhyesti kuten Minäkin rakastan sinua tai Voi Herrani tai Herra armahda. Lapsena rukoilin kirjoittamalla Jeesukselle kuulumisiani vihkoon.

Tuo hetki jolloin tyhjyys täyttyy, epätoivo väistyy ja tietää mitä sanoa tai tehdä... Kristityssä maassa kasvaneena ja varsinkin kirkon palkkaamana osaan sanoittaa sen kristillisin sanoin. Siinä tapahtuu jotain samaa kuin Kristuksen noustessa kuolleista. Siinä synnit ja kaikki puutteensa ja luulonsa itsestään saa anteeksi, ne pyyhkiytyvät pois. Syntyy uutta. Rakkaus, Jumala, toimii kauttani.

Silti minun on mahdoton muotoilla, että perustaisin rakastamiseni kristinuskoon. Mihin sitten?

Omiin kokemuksiini. Siihen että minua on tähän asti joku kantanut läpi kaikenlaisten vaiheiden. Siihen että Lassi aikanaan kuunteli minua vaatimatta minulta mitään, kunnioittaen minua sellaisenaan. Että sen jälkeen olen tunnistanut kunnioitusta itseäni kohtaan muuallakin.

Suhtaudun epätavallisen voimakkaasti uskontoon, koska minulla ei ole ollut sellaisia ihmissuhteita, jotka olisivat tyydyttäneet pohjatonta rakkaudennälkääni. Luultavasti sellaisia ei olisi voinut ollakaan. Uskonto on tarjonnut minulle välineen, kielen tulkita omaa tilannettani. Nälkäni tyydyttyy nykyään yksittäisistä kohtaamisista, en enää kaipaa tiivistä suhdetta keneenkään. Siksi minulle sopii papin työ. Viihdyn useimmiten, mutta olen valmis lähtemäänkin. Mokailen, mutta ei se mitään.

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Ei kun tässä

Päivällä lopetin lainaukseen:

"On kohdattava tämä.
Tämä hetki, tämä olotila.
Se tämän tämyys.

Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila."

Minustakin siis on kohdattava tämä hetki tunteineen, ajatuksineen, aistimuksineen sen sijaan että koettaisi elää toiveittensa tai pelkojensa tai jonkun ulkopuolisen määrittelemällä tavalla. Minusta ei ole sanomaan että jokin yksin olisi totta. Minulle sellainen ajatus olisi este kohdata tämä.

Aamulla lähden äidin kanssa pariksi päiväksi reissuun. Ajattelen sitä levollisin mielin.

Tässä olen

Allaoleva runo tuli vastaan, kun etsin tekstiä äidin syntymäpäiväkorttiin. En keksinyt itse mitään enkä liioin löytänyt mitään mikä olisi kuvannut ajatuksiani. Lähinnä kai kiitollisuutta siitä että hän on hän ja että minä alan olla minä.

Olimme lounasristeilyllä asian tiimoilta. Erotessamme laiturilla töksäytin taas jotain typerää yhdelle pojistani täysin vastoin Raittilan lempeää viisautta. Minussa on kai myötäsyntyisenä suoraanpuhumisen tarve isän perintönä ja vähän äidinkin. Ahdin tekstit ruokkivat sitä:

"Ilolla, energialla, ei ole fyysistä muistia, ei moraalia eikä tapoja.
On räjäytettävä pato -
tunne asuu rehellisyyden ja avoimuuden hirviöoven takana.

Yritän jatkuvasti täyttää pohjatonta rotkoa,
saadakseni rohkeutta hypätä sen yli.
Viivyttelen, mutta olen heti pyhä, kun ajattelen eräitä ihmisiä."

Risto Ahti: Iloiset harhaopit


Lassi puolestaan auttaa kestämään tilanteet, joihin joudun:

"On kohdattava tämä.
Tämä hetki, tämä olotila.
Se tämän tämyys.

Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila."

Rajamäen etiikka 26.6.09

Selvät sanat

Näinä aikoina on puhuttava selvästi
mutta onko muuta selvää puhetta kuin
puiden hengitys?
Kovat sanat särkevät tai lyövät lukkoon
suorat sanat oikovat (miten haaraisia
ja hauraita perille ehtiessään ovat lehtisuonet)

Anna-Maija Raittila: Keskipäivän pilvi

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Kehno yksinäisyys

Olen toista viikkoa kesälomalla. Viime kesänä aloitin lomani olemalla viikon yksin, luulin tarvitsevani sitä. Juhannuspäivänä menin sitten tuttua pappia kuuntelemaan, että sain jonkun kanssa jutella, juhannuksena kehdannut ketään häiritä. Tänä vuonna olen pitänyt varani ja sopinut ihmisten tapaamisia loman alkupuolellekin.

Soisin että voisin tavata ihmisiä huvikseni tai heidän itsensä vuoksi. Tarvitsevana pelkään painavani liikaa. Minulla ei ole mitä antaa muille.


18.03

Teologinen sovellus ja lohdutus:

Ihmistä ei luotu olemaan yksin. Olemme toisillemme sekä riesa että ilo. Riesuutemme voisimme suoda itsellemme anteeksi, ja toisille heidän riesuutensa, koska sillä ei ole enää viimeistä sanaa. Pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä, sovitetut. Jumala ei ole viime kädessä kohde kehän keskellä, vaan elää meissä ja me hänessä. Pahimmankin pahiksen pahuus on toisaalta ohimenevää ja toisaalta Jumalassakin on paha puolensa.

Elämä on taistelua

Elämään ja sen myötä kristinuskoon on ikään kuin sisäänrakennettu riita ja ristiriita.

Ikään kuin seisoisimme ympyrän kehällä ja katselisimme keskellä olevaa Jumalaa ja Jumalan kuvaa ihmistä tai mitä tahansa, mistä tulee puhe. Kukin meistä näkee kohteen hiukan eri tavoin. Kahden katsojan on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä kohde täsmälleen samoin, koska he näkevät sen eri kulmasta.

Suhtautumistapoja toisen kummallisiin käsityksiin on karkeasti ottaen kolmenlaisia.

Voi vaieten alistua niin kuin minä olen tehnyt isäni edessä ja pitkään äitinikin edessä. Toinen on ollut niin vahva ja pelottavakin, että olen laskeskellut pääseväni helpommalla olemalla hiljaa omista käsityksistäni. Tätä tapaa minulle suositteli aikanaan myös työnantajani, kun aloin huomata olevani naispappeudesta sen kanssa eri mieltä.

Voi myös alkaa pitää puoliaan ja siis riidellä. Kokeilin tätä monta vuotta, enkä osaa oikein lopettaa vieläkään. Kun joku kertoo itsestään ja ongelmistaan, mieleeni nousee vaihtoehtoisia näkökulmia ja mieleni tekee kertoa ne vaikka arvaan loukkaavani minulle uskoutunutta ihmistä. Toisinaan mietin, etteivät ne ehkä ole aivan väärässä, joiden mielestä tällaisen ihmisen ei pitäisi toimia pappina.

Voi lähteä pois. Muutin kotoa heti kirjoitusten jälkeen. Jätin piirit joissa vastustetaan naispappeutta miestäni myöten. Viihdyin pätkätöissä, kun sain vaihtaa seurakuntaa yhtenään.

Jeesuksenkin kerrotaan välillä vaienneen syyttäjiensä edessä, välillä riidelleen vähän kaikkien kanssa ja jatkuvasti vaihtaneen maisemaa.

Sitten on joitain kertomuksia toisenlaisista hetkistä. Kirkastusvuoren rauha johon Pietarin olisi tehnyt mieli jäädä mutta josta Jeesus palaa keskelle turhauttavaa kiistaa. Keskustelu Sykarin kaivolla, Jeesus ja samarialainen nainen puhumassa toistensa ohi ikäviä totuuksia ilman että mielipahaa näyttäisi syntyvän. Kristillisen seurakunnan synty sen jälkeen kun kaikki inhimilliset toiveet Jumalan valtakunnan tulosta näyttivät rauenneen tyhjiin Jeesuksen kuollessa.

Hetkiä jolloin erimielisyydet eivät nouse raja-aidoiksi vaan lämpö käärii kaiken sisäänsä ja riidat sulavat sovuksi.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Elämän suloisuus

liittyy hetkiin, jolloin tunnistaa toisessa ihmisessä jotain omasta yksinäisyydestään. Sellainen hetki on kuin miehen käsi joka unohtuu naisen polvelle ja nainen antaa sen olla siinä, koska niin on hyvä. Kun sitä ei enää ole, muistaa kosketuksen.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Oltuani kymmenen vuotta pappi

kuulin juttuja pappina olemisen hankaluuksista, menin muista erottuani lonkerolle kuuntelemaan siperialaisia tulkintoja amerikkalaisesta jazzista ja ajattelin, että tähän katalaan maailmaan kannatti synnyttää neljä lasta, on tämä niin suloistakin samalla.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Hyvä yksinäisyys

Pyöräilin Ruissalon kylpylään lounaskahville. Pyöräilin läpi maiseman rantatietä pitkin, koska olin yksin ja se on minulle ainoa oikea tie. Jos olisin pyöräillyt ystävieni kanssa, olisin pyöräillyt tietä joka on heille ainoa oikea enkä olisi pitänyt välitaukoa. Mietin, mahdoinko aikanaan erota miehestäni myös siksi että minun on ylipäätään hankala sopia kenenkään kanssa yhteisiä pelisääntöjä.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Parasta täällä on vaihtelu

Pelkään yksinäisyyttä ja järjestän itseni kaverien kanssa mökille. Pelkään olevani vaivaksi ja järjestän äidin viemään meidät perille asti omalla mökkireissullaan. Huvitun äidin hämmingistä ennen kuin tajuan hänenkin pelkäävän vierailuja siinä missä minä ja hänen äitinsäkin olemme pelänneet ja pelkäämme.

Hilpeyteni riittää ensimmäiseksi illaksi. Sitä ruokkivat sauna, järvi, hyvä ruoka, juoma ja seura. Seuraavana päivänä kävelemme harmaan taivaan alla katsomaan kirkkoa jossa on maalattia. Kuulen että sinne laitettiin 60-luvulla uusi lautalattia. Siihen kasvoi lattiasieni, ja katsottiin parhaaksi olla laittamatta lattialautoja lainkaan. Katselen kirkon monet rujot puuveistokset läpi. Keskiviikkona istuin Tuomiokirkon kappelissa, jossa unessani kerran kaatui ehtoollispöydän kaide, ja nyt sen Ristiinnaulitulta puuttuivat kädet. Käänsin katseeni ikkunaan ja katselin kuinka tuuli riepotteli puun lehtiä.

Kun astun ulos kirkosta, muut katselevat sukuhautaa ja taivaasta vihmoo vettä. Takaisin kävelen kaksistaan ystäväni kanssa. Olemme kumpikin vaitonaisia ja puhumme hiukan ankeita. Mökille päästyämme menen lepäämään vaikka voisin hakata halkoja tai pestä ikkunoita. Saunomme ja puhun toiselle kaverille vielä yhden masentavan asian. Muutun hilpeäksi.

Iltalukemiseksi saan Arto Laitisen Itseään tulkitseva eläin, Charles Taylor ja filosofinen ihmistutkimus -kirjan ja siitä sivut 33-53, joilla hän kirjoittaa elämismaailman ensisijaisuudesta. Luen illalla alleviivaukset ja aamulla kahvipöydässä kaiken. Minua huvittaa samalla lailla kuin kerran Heideggerin Olemista ja aikaa lueskellessani se että joku saa niin paljon irti jostain sinänsä pienestä asiasta. Laitinen kirjoittaa siitä, kuinka maailma ei ole pelkästään objektiivinen eikä pelkästään subjektiivinen, kuinka sitä ei voi selittää sen enempää pelkästään luonnontieteellisesti kuin kokemuksellisestikaan, vaan kumpikin seikka on syytä ottaa huomioon.

Ihminen on itselleen arvoitus, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vastauksesta kuitenkin riippuu, millainen ihmisestä tulee. Hän voi toteuttaa omimpia mahdollisuuksiaan tai jäädä rajallisten näkökulmien vangiksi, päättelee Laitinen kirjansa lopuksi. Elämänsä ajan ihmisen on syytä korjailla käsityksiään.

Hilpeänä kävelen linja-autoasemalta Läntistä katua kotia kohti laukku kummallakin olallani. Hyvä on olla välillä yksin ja välillä seurassa, hyvä on tulla välillä haukutuksi ja välillä kehutuksi.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Saa hävetä silmät päästään

Olen lähdössä kahdeksi yöksi kylään ja ihan lamassa. Pesen mukaan tulevaa pyykkiä nyt muutamaa tuntia ennen lähtöä kun en eilen muistanut enkä aamulla jaksanut. Kuivatan ne sitten mökillä. Sama juttu silloin kun minulle tulee vieraita. Aikaa olisi, muttei voimia tehdä valmisteluja ajoissa.

Äidinäitini kirjoitti nuorelle äidilleni, kuinka heidän perheensä oli vieraillut sukulaisissa joulun jälkeen. Hän kertoo ilmoittaneensa miehensä tädille, etteivät he enää koskaan toiste tule. Häntä hävettää, kun he kaikki söivät niin paljon herkkuja.

Olen luullut mummon olleen aina tosissaan, mutta noissa kirjeissä näin kyllä veikeää itseironiaakin. Ehkä tuossakin. Pappa puolestaan pilaili kai lähes aina. Olen saanut häneltä vuoden vanhana kohteliaan illanistujaiskutsun.

Syteen tai saveen, maalle on hauska lähteä. Hyvää juhannusta!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Tahtoni

Tänään tahdoin käydä keskustelemassa pankkiasioista maalla. Näin nurmitädykeitä, hiirenvirnoja ja lupiineita ja viljapellon aaltoilevan ja kolmea erilaista kirjavakuvioista kangasta lounaskahvilassa. Tahdoin mansikoita ja sisupastilleja ja pyöräilemään. Istuin joen rannalla ja katselin koskea ylhäältä päin. Vesi aaltoili padon reunalta takaisinpäin. Välillä tuuli heitti vettä ilmaan. En tahtonut jutella Jumalasta enkä tarjota tukea. Tahdoin ehtiä taloyhtymän kokoukseen ajoissa.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Hyppy tuntemattomaan

Näen toisen ihmisen. Päässäni lyö tyhjää. En ole enää yksin omassa rauhassani. Sieppaan ajatuksen joka tyhjästä nousee. Sanon sen ja katson mitä tapahtuu. Tulenko hylätyksi vai en. Meneekö toinen hämilleen vai löytääkö jotain vastaukseksi.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Urheita naisia

Kävin äidin luona ensimmäisen kerran sitten äitienpäivän. Äiti muistutti, että tuossa hylätyksitulemisen tunteessa kannan myös tavalla tai toisella hänen vastaavaa tunnettaan, jolle on selitys:

On helmikuu, äiti on seitsemän vanha. Hänen isänsä Dimitri tulee rintamalta kotilomalle Helsinkiin. Kuusivuotias Dickie saa tädiltään uudet kengät lauantaina. Sataa räntää, kengät kastuvat ja poika vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana Dickie kuolee isänsä syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Hän joka joutuu rintamalla kuljettamaan ambulanssilla haavoittuneita joukkosidontapaikalle joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan.

Äiti kuulee isänsä kertovan myöhemmin peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema on hänelle ollut. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Isä palaa rintamalle. Äiti lähetetään kesäksi pois äitinsä luota Ruotsiin sotaa pakoon. Kun hän palaa kotiin, hän ei halua kertoa mitään matkasta.


Luin kirjeitä, joita isä ja äiti ovat kirjoittaneet toisilleen, kun olen ollut pieni ja he ovat joutuneet asumaan eri paikkakunnilla isän työkomennusten ja kurssien vuoksi, ja kirjeitä, joissa äidinäiti neuvoo naimisiinmennyttä tytärtään ja kertoo, miten nuori tätini on selvinnyt minun ja siskoni hoidosta, kun äiti toipuu veljeni vaikeasta synnytyksestä.

Äiti luki kirjeitä, joissa minä kerron millaista on kahden pikkulapsen kanssa Amerikassa ja millaista siellä on synnyttää. Ne kirjeet sain mukaani.

Aion myös palata kirjeisiin jotka olen kirjoittanut esikoiseni toisen ikävuoden aikana ystävilleni Saksaan. Tutustua taitamattomuuden tunteeseen jolla vieläkin suhtaudun lapsiin ja nuoriin.

Ja sisuun jonka jo äidinäiti itsessään tunnistaa ja joka saa tuon Saksassa olleen ystäväni kommentoimaan blogiani, vaikka olen lukuisia kertoja häntä loukannut kertoessani, miksen soisi edes hänen vastustavan naispappeutta.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Puuttunut palanen

Minun urhea ja viisas äitini seuraa tätä blogia eikä se kuulemma tunnu missään.

Mutta olen syntynyt Kätilöopistolla enkä Naistenklinikalla. Kätilöopisto sijaitsi silloin yksikerroksisissa puutaloissa. Ikkunat olivat auki ja kesäkuu kukki ulkona. Lähetti toi kukat isän työkavereilta virka-aikana, ja isä tuli, kun virka-aika päättyi. Kotiin pääsimme viikkoa myöhemmin amiraalin virka-autolla, limusiinilla, isä oli silloin amiraalin adjutanttina. Samaan aikaan joku toinen lähti pakettiautolla Ensikotiin.

Minulla oli napanuora syntyessäni kaulan ympärillä ja vietin ensimmäisen vuorokauden keskolassa, kertoi äiti tänään. Monesti olen ihmetellyt, mitä kokemusta toistaa kuristavan epätoivoinen hylätyksi tulemisen tunne, joka minut joskus valtaa. Sometimes I feel like a motherless child. Tätä kokemusta siis, oletan.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Äidin tyttö

Meillä sai piirtää eteisen tapettiin lupiinien varsille ja lehdille ötököitä. Meillä ei ollut säännöllistä siivouspäivää, vaan meillä siivottiin kun kaikki olivat sopivasti kotona, äiti kertoi. Minä en muista. Ötökät muistan. Sisko muistaa että vessan seinälläkin oli pahvi johon piirrettiin. En muista sitäkään että maalasimme väärinpäin käännetyissä t-paidoissa puutarhakaluston.

Äiti opetti, että vaatteet siliävät kyllä tarpeeksi päälläkin ja lakanat sängyssä, ei tarvitse silittää. Eivätkä ihmiset yleensä katso toisen ulkonäköä kovin tarkkaan, siisti yleisilme riittää.

Minä olen ollut boheemi äiti, äiti sanoi.

Niin minäkin. En ole osannut luoda lapsille turvallisia rutiineja. Rippikoululeirilläkin alan aina miettiä, miten jonkun asian voisi tehdä sen sijaan että kertoisin asiaa kysyvälle nuorelle, miten se on aina tehty.

Isän tyttö

Olin isälleni pettymys niin kuin kai kaikki muutkin ihmiset.

Hänellä oli joku este tulla tapaamaan minua ja äitiä Naistenklinikalle, mutta hän lähetti työtoverinsa tuomaan kukkia. Hän ei osannut olla vauvojen kanssa, mutta leikki-ikäisiä hän leikitti omaksi ilokseenkin. Muistan lentäneeni lentokoneena hänen suorien käsivarsiensa varassa hänen maatessaan sohvalla, ja muistan hänen kätensä kaartelemassa yläpuolellani: haukka lentää, liitää, kiertää, kaartaa ja syöksyy - kutittamaan.

En ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. En halunnut olla hänen pääsiäisnoitansa, vaan perhonen. En halunnut uskoa että äiti oli syönyt saippuaa ja haljennut. Isä ei ymmärtänyt että minä en ymmärtänyt. Missä pumpulissa minut oikein oli kasvatettu?

Kysyin liian vaikeita, kun halusin tietää, miten yksi Jumala voi olla kolme. En pystynyt murtamaan hänen aamuhiljaisuuttaan yhteisillä työ- ja koulumatkoillamme. En oppinut purjehtimaan kaatuilevalla Windmill-veneellä, jonka hän minulle rakensi. Poikakaverini loukkasi häntä ensi vierailullaan laskemalla leikkiä hänen röyhtäisystään.

Minun uskoni Jumalaan oli hänestä ahdistavaa, enkä pystynyt välittämään hänelle armoa helpottamaan hänen elämäänsä, vaikka hän sitä kaipasi. Minä kaipasin keskusteluja hänen kanssaan, mutta kun hän joskus keskusteli, hänen mielipiteensä olivat niin jyrkkiä etten tiennyt, vastustaisinko niitä, puolustaisinko niiden kohteita vai olisinko hiljaa. Useimmiten vain kuuntelin, ja halasin lähtiessäni ja tullessani.

Kerran hän sanoi olevansa iloinen siitä, että olin hänen tyttärensä. Minua oltiin asettamassa kappalaisen virkaan, ja olin saanut hänet tulemaan paikalle itkemällä puhelimessa äidille sitä, ettei isä sairauksiinsa vedoten ollut luvannut tulla kirkkoon.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Kaikella on aikansa

Vuosia sitten sain tehtäväkseni hankkia päivystyshuoneemme ikkunalle viherkasvin. Ostin rahapuun, koska pienenä rakastin mummolan kuistinikkunan vanhaa rahapuuta.

Se pudotteli lehtiään ja hädissäni juoksin kukkakauppaan kysymään, mikä sillä on hätänä. Minua neuvottiin siirtämään se kesäksi pois paahteesta.

Lupasin muistaa kastella sen kerran kuussa. Jossain vaiheessa seurakuntasihteerimme sanoi, että kyllä hänkin voi sitä kastella.

Toukokuussa nostin sen taas pöydälle, pois paahteesta. Se oli talven aikana kasvattanut ikkunaa vasten uusia lehtiä ja nuokkui niiden painosta.

Torstaina ruukun vieressä oli maljakko, johon oli laitettu puolikas rahapuusta. Päivän aikana siitä putosi yksi oksa lisää pois. Laitoin senkin maljakkoon.

Näin kirjaston pihalla kasveja harrastavan poikani. Kysyin halusiko hän pelastaa rahapuun itselleen. Ei hän halunnut, hänellä oli jo yksi nuokkuva vanhus.

Tänään hautasin rahapuun oksat roskakoriin ja mullat pussiin sen vierelle. Huomenna käyn ostamassa kasvin, joka vaati vieläkin vähemmän hoitoa.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Salattu ihminen

Tunnin päästä lähtee bussi iltakirkkoon, jonka toimitan. Viikon aiheena on salattu Jumala, yhtenä tekstinä Jobin kirjasta viisaan Elihun puhetta Job 37:21-24:

"Nyt ei valoa näy,
pilvet sen peittävät.
Sitten tulee tuuli
ja lakaisee puhtaaksi taivaan.
Pohjoisesta tulee kultainen hohde,
pelottava loiste ympäröi Jumalaa.
Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa.
Hän on voimallinen,
hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus.
Koskaan hän ei tuomitse väärin.
Sen tähden ihmiset pelkäävät ja rakastavat häntä.

Mutta Jumala ei katso niihin, jotka itse pitävät itseään viisaana."

Pysähdyn miettimään omaa pimeyttäni, kiukkuani joka minun piti saada ilmaista ja ystävääni, joka vaikenee sen edessä. Ja sadannen kerran päädyn siihen että on "oikein" ilmaista kiukkuaan kohtuullisessa määrin, olkoonkin että voi myös olla "oikein" vaieta. Job mesoaa Jumalalle viikkotolkulla, ja kun Jumala vihdoin vastaa, hän vain kehuu omia tekojaan. Job nöyrtyy, ymmärtää paikkansa ja saa taas siunauksen osakseen.

En voi tavoittaa Jumalaa, enkä edes ihmistä. Aina kun luulen jotain oppineeni itsestäni tai saavuttaneeni jostain asiasta tai ihmisestä jonkun ymmärryksen, kaikki kaatuu seuraavassa hetkessä uudeksi kaaokseksi.

"Vain korvakuulolta sinut tunsin.
Nyt ovat silmäni nähneet sinut.
Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä
tomussa ja tuhkassa," sanoo Job.

Mutta olisiko Job nähnyt Jumalan, ellei hän olisi ensin vuodattanut kaikkea tuskaansa ja katkeruuttaan ulos?

Vaikeinta täällä on kestää vapaus

Hetket jolloin ei ole huolia eikä haaveita eikä siis tavoitteita tai suuntaa.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Risto Ahti: Ei kukaan, s. 46

...

"Ihminen kasvaa puujaloilla.
Kun jalat juurtuvat, ymmärtää, että maa on tulessa. Ei kukaan silloin voi vartioida sanoja. Sanat vartioivat itse itsensä kuin hedelmät. Tosisanat tulevat ihmisen suusta myrskytuulen pudottamina.

Kun kohtaan itseni seisomassa puun tavoin omilla jaloillani, alan pudotella käsittämättömiä totuuslauseita."

...

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Vastavaikutus

Kaksi riparilaista vastasi eilisiin tekstareihini ja kaksi oli tänään kirkossa ja juttelemassa. Saarnasta tykättiin ja kummastakin kastepuheesta. Kuulin hyvää kaverista joka lähtee riparia vetämään kanssani. En ole ollut aamun jälkeen keneenkään enkä mihinkään tyytymätön.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Itselleni hellyydellä

Pelaan sudokua tietokoneella ja itken.
Niistän.
Pelaan.
Itken.
Nenäliinoja ei ole monta.
Niistän.
Pyyhin kyyneleitä hihaan.
Pelaan.
Minua ei kukaan osaa lohduttaa.
Itken.
Niistän.
Kukaan ei kiellä minua itkemästä.
Pelaan.
Olen heikko ja yksin.
Pelaan ja itken.
Niistän.
Mikä ei ole pelkästään totta.

Rippikoululle hellyydellä

Yhteisen kirkkoneuvoston kokous jossa tuurasin kirkkoherraa pidettiin Heinänokan leirikeskuksessa. Söimme yhtaikaa rippikoululaisten kanssa ja lämpö tulvahti ylitseni. Heinäkuussa minäkin pääsen riparille ja vieläpä Kunstenniemeen, missä meren ja metsän äärellä ollaan muutamaa astetta vaatimattomammissa oloissa kuin täällä.

Silti olen leirini kanssa ihan kipsissä. Soittelin kyllä osalle rippikoululaisista Ihme-konsertin jälkeen poissaoloista ja muista epäselvyyksistä, kuten olin aikonut, mutta en vain saa lähetettyä lupaamiani kirjeitä ja ohjeita tai otettua isosiin yhteyttä tai edes hankittua heidän yhteystietojaan.

En löydä itsestäni sen vertaa selkärankaa että tuntisin itseni vakuuttavaksi komentaessani heitä jumalanpalveluksiin. Minusta on surullista että jumalanpalveluskäynnit ovat pakollisia. Joskus mietin paljonko vaikutusta sillä on siihen että aniharva nuori rippikoulun jälkeen jatkaa kirkossa käyntejään, säännöllisesti ei oikein kukaan meidän seurakunnassa. Millaistahan olisi jos vaan annettaisiin olla eikä laskettaisi tuottavuuslukuja? Järjestettäisiin hyviä messuja mutta ei mainostettaisi lainkaan? Katsottaisiin lähteekö sana kiertämään.

Myös isosiin minulla on viha-rakkaussuhde. Tajuan kiitollisena heidän suuren merkityksensä ilmapiirin luojina ja käytännön pyörittäjinä ja silti kärsin heidän kulttuuristaan johon heidät on kasvatettu. Esiintymisistä, komentamisista.

Olen lähdössä vetämään leiriä kahden parikymppisen pojan kanssa. Minun pitäisi tietää, mitä tahdon, mutten oikein tiedä. Sen olemme saaneet keskusteltua sekä vanhempien että näiden kanssa että aiempaa enemmän koetamme lähteä liikkeelle nuorten kysymyksistä. Kymmenen vuotta olen sitä koettanut, mutten saa nuoria keskustelemaan.

Tässä olen, sangen ristiriitaisena, enkä muuta voi. Minulla on annetut raamit, paperille pannut tutustumiskäyntivaatimukset, tiettyihin tehtäviin ja rooleihin koulutetut isoset, innostuneet mutta kokemattomat ohjaajat, yhteiset järjestyssäännöt, rippikoululaiset jotka ovat vakuuttuneita tuntien tylsyydestä, vuosikymmeniä hiottu leirisysteemi, jonka lopussa kaikki ovat tyytyväisiä.

Minulla on heinäkuussa ympärilläni metsä ja meri, jotka antavat minun olla vaatimatta minulta mitään. Niissä näen Jumalankin hellän katseen ja tunnen hänen kosketuksensa. Köllöttelen kuin pikkulapsi huolta vailla vaikka olen vastuussa liki kolmestakymmenestä nuoresta ja heidän suhteestaan kirkkoon.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Hellyys

Risto Ahti sanoi minulle kerran, että on kahdenlaista rakkautta, nimittäin hellyyttä ja rakkautta. Hellyys liittyy siihen, kuinka heikoilla ihmiset tässä maailmassa ovat.

Olen viidentoista vuoden ajan koettanut opetella rakastamaan niin että voisin sanoa myös vaikeita asioita ääneen, enkä kääntäisi niitä itseeni masennukseksi. Olen maksanut siitä monen rikkoutuneen ihmissuhteen hinnan. Se on mielestäni ollut sen arvoista.

Ehkä nyt olisi aika opetella hellyyttä, sitä ettei vaikeita asioita tarvitse sanoa ääneen. Ehkä jo kestän kantaa niitä masentumatta.

Matilda lainaa Stinesseniä blogissaan: "Jos me Jumalan nähdessämme emme huomaa, että hän näkee meidät aina ensin, jollemme vastaa rakastavaan katseeseen, silloin emme kohtaa Jumalaa. Videntem videre, Augustinus sanoo: me näemme hänet joka näkee meidät. Hänen katseensa on olemassa ensin, ja se näkee kaiken. Jumala tuntee minut ennen kuin minä tunnen Jumalan. Emme opi tuntemaan katsomalla häneen, vaan suostumalla siihen että hän katsoo meihin, ja kestämällä hänen katseensa. Aurinkoa ei opi tuntemaan katsomalla suoraan aurinkoon, vaan laskemalla katseensa ja olemalla auringon säteilyssä. Juuri Jumalan katse tekee meistä sitä mitä me olemme. Hän on aina ensin."

Niin kuin minua katsotaan armahtaen kaikessa rajallisuudessani ja raadollisuudessani, niin minäkin voisin katsoa muita, ajattelin kun lähdin yksityisiltä syntymäpäiväpäivällisiltäni. Mutta tänään Turku ei halannutkaan minua, talot näyttivät vastenmielisiltä ja ihmettelin, mitä tein tässä kaupungissa, kunnes tuuli puhalsi kasvoihini ja löysin pyöräni puun alta.

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Hipaisu

Ihmiset tulivat ja olivat ja lähtivät. Hipaisivat, vaikka en ketään koskettanut kun kukaan ei koskettanut minua. Kuuntelimme toisiamme. En tiedä, tulinko sen enempää ymmärretyksi kuin väärinymmärretyksikään, iloiseksi kuitenkin.

Yksinäinen puu

Kun puu eilen irtaantui silmissäni naapuristaan, näin tuon muotopuolen vaahteran hetken irrallaan muista puista ja minussa sykähti ilo. Kun se taas näytti olevan yhteydessä muihin, lysähdin hiukan. Palasin takaisin ja laskin askeleeni: kymmenen askelen verran puu seisoi riemastuttavasti yksinään, sitten se oli taas osa puustoa.

Viikko sitten kävelin Varisssuolta Littoisiin. Olin menossa päiväkerhon kevätjuhlaan eikä Littoisten bussi ollut poiminut minua mukaan väärältä pysäkiltä. Olin miettinyt puhetta turhaan koko päivän. Mietin sitä kävellessänikin.

Ohitin pikkutytön ja mäyräkoiran, kehuin koiraa eikä tyttö vastannut. Ohitin äidin ja kaksi juhlamekkoista tyttöä, joista isompi oli juuri kertomassa, ettei haluaisi esiintyä. Hymyilin äidille, en uskaltanut enää sanoa mitään.

Pelkään ihmisiä, varsinkin lapsia. Jokainen kohtaaminen on minulle riski ymmärtää väärin ja hylätä, sekä tulla väärinymmärretyksi ja hylätyksi.

Yhteys syntyy yhteisistä, tunnistettavista haavoista, joskus. Joskus sorkin toisen haavoja taitamattomasti ja joudun jättämään hänet Herran huomaan.

Juhlan jälkeen olin tyytyväinen puheeseeni ihmisenä olemisen hankaluudesta, vaikka huomasinkin unohtaneeni papinkauluksen paidastani.

--

Lisäys 16.40
Kuudelta tulee kirjapiiri keskustelemaan Kirstin ja mun kanssa Kirstin kirjasta Pappia kyydissä, siitä tämä angsti. Kun joku tunne tulee päälle, se peittoaa kaikki muut tuntemukset alleen, ja väittää, että aina on niin kuin nyt tuntee.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Olen lehdetön puu

Poika ja hänen morsiamensa tulevat lainaamaan ompelukonetta, silitysrautaa ja nuppineuloja. Keitän ruotsalaisia uusia perunoita ja laitan purjomunakasta. Poika pilkkoo vihanneksia syötäväksi sellaisinaan. Tyttö nostaa leivät pöytään. Juttelemme häistä ja uimisesta Saaronniemessä, kirjasta jonka olen toimittanut ja toisesta jonka taustalla on tarinani. Poika ei ole lukenut sitä, mutta haluaa lukea kirjailijan haastattelun lehdestä. Hyvä, hän sanoo luettuaan.

Syödessämme on hiljaista. Muistelen mielessäni kuinka kerran kävelin Turun linnan ympäri. Katselin suurta puuta pienemmän vieressä. Niitten oksat näyttivät liittyvän toisiinsa. Tulin lähemmäs ja puut näyttivät loittonevan toisistaan. Lopulta niiden oksat eivät enää olleetkaan kiinni toisissaan ja iso puu seisoi yksinään. Ohi kuljettuani se näytti taas koskettavan puuta vieressään.

Ruokapöydässä poika sanoo jotain, eikä minua ahdista mikään.

--

Editoitu illalla linnan kiertämisen jälkeen.

sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Mistä tänään löysin iloni

Vierekkäin kasvavista voikukista ja niittyleinikeistä
puiden varjoista asfaltilla
pehmeästä maasta tien vierellä
vilvoittavasta alikäytävästä
kuusen kerkoista
rappukäytävässä olleesta tuolista jossa odottaa hiestymisen loppumista
sanotuksi saaduista sanoista
melkein loppuun tarkistetuista lehti-ilmoituksista
vapaudesta olla tekemättä mitään juuri nyt

maanantai 25. toukokuuta 2009

Puiden armo

Minulla on kaksi muotokuvaa puista, akvarelli koivusta ja etsaus halavasta, ja olen kerran keskustellut niistä ja muista puista bussissa vieraan naisen kanssa.

Kun valitsen asuntoa tai työpaikkaa, varmistan että ikkunoista näkyy puita. Puut ovat parhaimmillaan paljaina, lehdettöminä ja lumettomina, sellaisinaan.

Tänään löysin lisää hengenheimolaisia. Putte Wilhelmsson siteeraa Turun Sanomissa Petri Tammista ja Gao Xinjiania, joiden mukaan ihmiset pärjäävät kyllä ilman toisia ihmisiä, mutta eivät ilman puita. Sielu jää nähtyyn mäntyyn, Volvo ja kiire jatkavat Helsinkiin.

Helvi Hämäläinen kirjoittaa elämäkerrassaan Ketunkivellä siitä, kuinka koko maailma syleilee häntä ja kuinka luonnon läsnäolo on joskus niin voimakasta että sitä joutuu pakenemaan. Vasta vanhana hän on tullut ajatelleeksi, että maailma tarvitsee inhimillisyyttä ehkä vieläkin enemmän kuin kauneutta.

Ihmisiä on harvinaista nähdä paljaina. Luulen että pidän hautajaisista siksi, että siellä sellaistakin näkee.

torstai 21. toukokuuta 2009

Idealisti

Viime viikolla nukuin niin lyhyitä öitä, että selitin torstaisen vilustumiseni siitä johtuvalla vastustuskyvyn heikkenemisellä. Nuha ja kurkkukipu hellittivät parissa päivässä.

Tiistaina kävelin Jyväskylän kristilliseltä opistolta keskustaan ja palelin. Aamulla oli paistanut aurinko, ja olin siksi jättänyt takin hotelliin. Eilen aloin yskiä niin että koko kehoni hytkyy ja painun välillä melkein kaksinkerroin.

Soitin eksälle ja pyysin yskänlääkereseptiä. Hän sanoi, ettei sellaisesta ole mitään hyötyä, ei se paranna, ja käski juoda paljon.


Erostamme tuli helmikuussa kymmenen vuotta. Monien mielestä meillä oli kaikki hyvin ja ero turha, minä hullu kun sellaista halusin.

Minulla ei vain ollut hyvä olla, ja hain muutosta omaan pahaan olooni muuttamalla ulkoisia oloja. Ajattelin, että sitten tyytyisin siihen mikä on käsillä, kun eläisin elämää, jossa siihen voisi tyytyä. Ajattelin, että elin yhteisössä, jossa kaikki olivat sairaita ja etteivät minun voimani riittäneet sellaiseen.

Nyt kaikki toiveeni ovat toteutuneet. Minulla on työ, jossa useimmiten koen olevani kotonani, koti jossa viihdyn, uusia ystäviä ja kavereita, lapset ovat suurin piirtein omillaan ainakin jostain näkökulmasta ja etsivät omaa paikkaansa, ja minulla on tämä blogi. Sukukin alkoi tuntua läheiseltä, kun lakkasin vastustamasta naispappeutta. Jos en aina osaa jutella ihmisten kanssa, niin joskus kuitenkin.

Miestä vain en ole osannut itselleni toivoa kunnolla koskaan. Sen verran tajuan ja olen tajunnut, että kumppani olisi kiva, mutta en ole pystynyt selvittämään itselleni, minkälainen mies olisi minulle sopiva. On paljon helpompi nähdä, millainen ei ole.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Hotelli Milton

Olen muistaakseni ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, työmatkalla. Ikkunasta näkyy valkeita kerrostaloja ja kuuluu liikenne. Yksinäisyys kuristaa. En soita vanhalle kamulle, joka soitti minulle vuosien tauon jälkeen junaan, jonka eteisessä oli niin kova jyske, etten kuullut mitä hän kertoi.

Jatkan kirjoittamista mustakantiseen kirjaan. Vangitsen levottomia ajatuksia sanoiksi päästäkseni niistä. Kirjaan arkipäiväisyyksiä, joiden ympärillä ajatus junnaa: "Kysyn aulassa, pääseekö täällä nettiin ja virkailija tarjoaa minulle salasanaa omaa koneeseen, jota minulla ei ole. Hän tarjoaa saunaa ja katsoo kummeksuen, kun vastaan myöntävästi. En kysy, saako aulabaarista syötävää."

Saunassa yksinäisyys on jo miellyttävää. Sain aamulla masennuslääkereseptin lyhyisiin yöuniini, vaikka herään kesken unien innoissani ajattelemaan hauskoja asioita. Aiemmin keväällä sama lääkäri kehotti minua ruksaamaan henkivakuutusanomukseen, että minulla on mielenterveysongelmia. Olen tarvinnut pakkomielteeni, ajattelen. Olen saanut siitä iloa ja voimaa elää. Joskus sen aika voi olla ohikin, kuka tietää. Ehkä vielä voin löytää pohjimmaisen iloni muualta. Voisinkohan olla kirjoittamattakin?

Tilaan oluen ja perunalastuja, kun sämpylät ovat loppu. Vastaanottovirkailija keskustelee tumman miehen kanssa. Si, onkohan kieli espanjaa? Minulle tyttö kertoo, että oluen saa viedä huoneeseenkin. En vie. Nautin keskustelun kuuntelemisesta. Mies lähtee nettiin. Tyttö sanoo kielen olleen italiaa. Juttelemme hetken.

Ei yksin voi elää. Tai voi hetken. Sitten aina tulee joku.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Ihmemessu

Istun Tuomiokirkossa, joka on melko täynnä isosia ja riparilaisia. Omasta ryhmästäni kaksitoista oli tullut pari tuntia aiemmin nimenhuutoon ennen heille pakolliseksi ilmoitettua konserttia ja viisi sen jälkeen. Niistä, jotka olivat sanoneet tulevansa messuunkin saadakseen siitä tutustumiskäyntimerkinnän, yksi on ilmestynyt paikalle. Olen päästänyt hänet istumaan minne tahtoo, vaikka meitä on komennettu pitämään omamme iloisina mutta asiallisina. Hyssyttelen hiukan eteeni, taakseni ja sivuilleni.

Etuoikealla joku kiipeää penkin selkänojan yli. Silloin kun lakkasin vastustamasta naispappeutta, nuoret kiipesivät unessani Tuomiokirkon penkkien yli. Penkit kaatuivat, ja ehtoollispöydän kaidekin, mutta sain silti leivän suuhuni.

Nyt kävelen samalle paikalle, jossa polvistuin silloin kun minut vihittiin papiksi, laitimmaiseksi vasemmalle, haudasta ylösnousevan Kristuksen kohdalle. Polvistun vuorollani, muistan kymmenen vuoden takaisen häpeän siitä etten ollut kyennyt tahtomaan lapsilleni turvallisempaa elämää, rutiineja ja ehjää kotia. Jos olisin tänään ollut vakuuttuneempi rippikoulun ja konsertin mielekkyydestä, olisivatko riparilaiseni jaksaneet olla siellä? Saan leivän ja viinin, nostan katseeni Kristukseen. Hän mulkaisee ylös ja kohottaa kummeksuen kätensä. Mitä sinä tuollaisia mietit?

Penkissä alan hälistä vieressäni istuvan rippikoulupojan kanssa. Huomenna soitan riparilaisilleni ja kysyn mitä kuuluu.

torstai 14. toukokuuta 2009

Naistenpiirissä

Kolmekymmentävuotias naistenpiiri pyysi minua vetäjäkseen puolitoista vuotta sitten, koska he mielestään tarvitsivat sellaista ja olen kirkkoherran jälkeen vanhin naispappi. Suostuin, koska mielestäni tarvitsin kokemusta ryhmässä olemisesta.

Välillä putosin pikkutytöksi ja pelkäsin vahvoja naisia, välillä harmitti, kun muut tuntuivat putoavan pikkutytöiksi ja siirtävän kaiken vastuun minulle.

Tänään oltiin retkellä Tuorlan planetaariossa. En ollut kirjoittanut lähtijöitten nimiä ylös. Stressasin ja soitin eilen ja tänään kaikki läpi, kun pelkäsin että joutuisin maksamaan poissaolijoistakin. Kollegan tuella olin myös saanut päätettyä, että jokainen maksaisi retkensä itse.

Tuorlassa minulta kysyttiin, mitä olin sopinut maksavani enkä maksanut sen enempää kuin olin kerännyt rahaa. Muutenkin kaikki oli leppoisaa, kukaan tarvinnut ketään sen enempää kuin sopivasti. Tultiin toistemme kyydeillä, puhuttiin kesästä ja suunniteltiin syksyä.

maanantai 11. toukokuuta 2009

Työelämään

Riparin jälkeen ostin toiselta isoselta valokuvia, senkin missä ryhmäni oli ilman minua. En ollut osannut keskustella heidän kanssaan luontevasti.

Menin leirin vetäneen papin isoseksi iltariparillekin. Hän oli konfirmaation jälkeen kaverini kanssa meillä kahvilla ja vastasi minulle, ettei minun hänen mielestään kannattaisi alkaa lukea teologiaa pääaineena. Voisin lukea jotain muuta ja ottaa teologian sivuaineeksi.

Kesällä tuttavat järjestivät minulle työpaikan päiväkodista hyvää hyvyyttään pyytämättäni. Parin viikon kuluttua siellä huomattiin, ettei minua tarvittukaan. Menin pakkaamaan hedelmiä kelmuihin ruokakaupan takahuoneeseen kaverin seuraksi.

Haravoin kaupungin puistoista koirankakkoja toisen kaverin kanssa. Hän tappoi yksinään siivettömän linnun kirjaston luona ja itki.

Kirjoitusten jälkeen myin valuuttaa tätini työpaikalla Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pyrin diakonissakoulutukseen Helsinkiin ja pääsin. Olin vuoden hoitoharjoittelijana vanhainkodissa Raumalla ja kehitysvammaislaitoksessa Espoossa. Raumalla olin tutunkauppaa ja sain kiitettävät lausunnot työtodistukseen. Espoossa olin omasta halustani ja osoitin vain hyvää työtaitoa. Pyrin Turun sairaanhoitajaopistoon useamman kerran, en päässyt enää psykologisista testeistä läpi.

Opiskelin Åbo Akademissa biologiaa kaksi päivää, siihen kielikoepisteeni riittivät. Sitten aloin opiskella Teologisessa tiedekunnassa hepreaa Yliopiston opintokirjalla, minulla oli siellä latinan ja kreikan opiskeluoikeus. Nypin haudoilta kuihtuneita kukkia Turun hautausmaalla.

Sain anomalla Teologisen opintokirjan. Seurakuntaharjoitteluni ohjaaja kehotti minua kehittämään äänenkäyttöäni ja ihmiskontaktejani. Kesäteologina en jaksanut tehdä kotikäyntejä yksin, vaan puhuin kaverini mukaan jakamaan työtäni. Graduni kieli tarkistettiin kolmeen kertaan.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Yhtenä joukossa osa 2

Mieleni näemmä jatkaa jatkuvasti tuota kertomusta kokemuksesta, johon edellinen postaukseni päättyy. Tässä siksi edellisen jutun loppu täydennettynä. Tein siitä muistiinpanot Tallinnassa, mutta yritin jättää ne sisäpiirin tiedoksi, kun en ole lupia kysellyt julkisuuteen. Sisäisestä pakosta olen nyt läpinäkyvä omalla riskilläni ja paljastan, mistä papit keskenään juttelee:


Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmisiä uudella tavalla, kohdata heitä vastikkeettomasti Citymarketin jonossa ja odotushuoneissa. Hän alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.

Lääninrovasti jatkaa lukemalla pitkään Stinissenin kirjaa: Työn kuuluu tuntua hyvältä, helpolta ja mukavalta, ei raskaalta. Ihminen vain päästää silloin lävitsensä Jumalan oman toiminnan sen sijaan että touhuaisi itse. Hän elää huolettomana huolehtimatta lainkaan työnsä tuloksista. Stressi on sitä että halutaan hoitaa asiat itse laskematta niitä Jumalan käsiin. Siitä pääsee, kun päästää irti kunnianhimosta.

Keskustelussa kysellään, mikä on oma tulkintamme työmme sisällöstä. Emmehän voi aina toimia vain sen mukaan, mitä meiltä Radio Deissä tai vapaa-ajattelijoiden kirkostaeroamiskampanjoissa tai muualla kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.

Sanon että olisi mielenkiintoista laatia joskus strategia Stinissenin ajatusten mukaiseksi. Minulle kerrotaan, että organisaationa tarvitsemme myös suunnittelua. Sen raameissa voimme yksittäisinä ihmisinä elää huolettomasti.

Siteerataan kirjoja: Hän elää kuin suuri profeetta - lepää työtä tehdessään. Tarvitaan järkeä, tunnetta JA sielua. Pitäisi antaa lupa sille jollekin muulle jolla ei ole nimeä olla läsnä työssämme.

Joku muistuttaa siitä, että työnteko otsa hiessä on kirous joka kuuluu ihmisen elämään. Heitän takaisin että se on myös siunaus, ihmiselle kerrotaan annetun tehtävä viljellä ja varjella maata jo ennen syntiinlankeemuskertomusta.

Nikkilän mielisairaalassa siivoojat kuulemma olivat paras apu potilaalle, he kun juttelivat kuin tavalliselle ihmiselle eivätkä koettaneet parantaa häntä.


Näillä papeilla joiden joukkoon en aiemmin ole jaksanut lähteä onkin ajatuksia. En olekaan kummajainen, en merkittävä tekijä, näkijä enkä vastapäätä muita. En liioin ole olematon, näkymätön enkä yksin.

Olen pieni muru kokonaisuudessa.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Yhtenä joukossa

Rovastikunnan pappeja on lähdössä Tallinnaan. Joukko miehiä kättelee minut kadulla viraston edessä. Kiipeän linja-autoon. Nyökkäilen istuville ihmisille hyvää huomenta ja etsin itselleni tyhjän penkkiparin. Nukuttaa.

Kysyn yhdeltä, kuka hän onkaan kahdesti, mutten saa vastausta häneltä. Satamassa kuuntelen tarinaa ihmiseltä jonka kanssa edellisenä päivänä olimme istuneet pitkään samassa ruokapöydässä puhumatta mitään.

Laivalla keskustelen autottomuudesta, kuuntelen tarinoita retriitin vetämisestä omalla tavalla ja kerron miksi bloggaan: Tunnen eläväni kirjoittaessani. Tämä on sopivasti yksityisen ja julkisen välimaastossa. Saan ajatuksiani järjestykseen ja tiettäviksi.

Tallinnassa en lähde keskitysleirikierrokselle, vaan menen mukaan inkeriläismummojen senioripiiriin. Kahvipöydässä kuulen että elämä on ollut vaikeaa. Kysyn mikä sai jaksamaan. Kysymys jää ilmaan.

Suomi-instituutissa kysellään, mistä kaikista maista ihmisillä onkaan kokemuksia hengellisestä työstä. Mainitsen Kalifornian. Minulta tivataan olinko silloin pappi. En mutta asuin siellä kaksi vuotta. Joku on huolissaan siitä että netti korvaa oikeat kohtaamiset. Kivahdan että netti tähtää oikeisiin kohtaamisiin ja että se on vain väline.

Päivällisellä kysyn, millainen on aito kohtaaminen slummissa. Siinä istutaan sohvalla ja nauretaan yhdessä. Jaetaan vastikkeettomasti yhteinen hetki. Kysyn, mitä on sielunhoito. Se on sitä että kuuntelee toisen totuutta tapahtuneesta niin kauan että kuva tulee valmiiksi. Sitten kuvasta nostetaan vaivaavia asioita tarkasteltaviksi yhdessä.

Kysyn kaverilta, uskooko hän ihmisen kasvuun. Ei, hän vastaa, sillä kaikki ihmiset ovat kusipäitä, eikä hän kuitenkaan voi muuta kuin uskoa ihmisiin.

Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmiset ihmisinä ja alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.

Kuuntelen keskustelua siitä jostakin joka on läsnä mutta jolle ei ole nimeä. Osallistun keskusteluun, ajatuksiani asetetaan laajempiin yhteyksiin. Tunnistan muitten puheenvuoroista niin monta ajatusta joita olen luullut vain omikseni etten enää osaa pitää itseäni ulkopuolisena.

Lisäys 7.5. klo 16.16 (ja kursiivilisäys 21.42 sekä 8.5. klo 8.26):

En olekaan kummajainen, merkittävä tekijä, näkijä tai vastapäätä muita, mutta en liioin olematon, näkymätön enkä yksin.

Olen pieni osa kokonaisuutta.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Vappu yksin

Olin aattona iltapäivällä pari tuntia kylässä. Pyöräilin kuuden jälkeen tungoksessa jokirantaa kotiin. Meinasin törmätä pariskuntaan joka olikin tuttu ja kertoi kuulumisiaan. Söin lämpimän aterian. Luin lehtiä. Kirjoitin lapselleni jonka kanssa yritän opetella olemaan eri mieltä, mutta teksti katosi enkä kirjoittanut sitä uudestaan. Korkkasin uudet pelikortit ja pelasin pasianssia. Muistin etten kestänyt kun minua neuvottiin siinä. Poltin vaaleanpunaista kynttilää ja katselin albumin irtosivua kortteja sekoittaessani. Ylimmässä tärähtäneessä kuvassa isällä on piippu suussa. Hän istuu sohvalla ja hyppyyttää vaaleaa tyttöä. Leikin että se on sisko. Voisin se olla minäkin. Vasemmassa alanurkassa äiti kannattelee pientä veljeä, joka nojaa sohvapöydällä olevaan isän tekemään keinuhevoseen. Sekä isä että äiti katsovat vasemmalle lapseen ja hymyilevät. Oikealla on pieni tarkka kuva jossa pappa istuu mummolan pihakivetyksellä ja katsoo kameraan. Minä istun hänen sylissään ja hymyilen. Jätin pelin kesken kun elokuva alkoi.

Aamulla heräsin aikaisin. Nousin ennen kahdeksaa. Join kahvia ja luin sarjakuvia ja tv-arvosteluja. Valmistelin kuvauslupa-anomuksen seurakuntaneuvostolle. Tein sen loppuun vaikka telkassa alkoi Työväenlaulaja. Pelasin pasianssia kuunnellessani. En meinannut kuulla kun puhelin soi työasioita. Kiitin sähköpostilla eilisestä kyläilystä. Söin. Pesin pyörän. Sanoin naapurille pari sanaa muurahaisista. Juutuin nettiin. Pyöräilin vappuruuhkassa jokirantaa. Söin salmiakkijäätelön penkillä. Hain virastolta papereita joita tarvitsen aamulla Kaarinassa. En tarkistanut lehti-ilmoituksia, koska kone takkuili. Muistin unohtaneeni eilen hakea teatteriliput ja pyöräilin takaisinkin jokirantaa siltä varalta että vappuna olisi esityksiä. Ajattelin ihmisiä joille olin uskaltanut olla rehellinen ja jotka eivät sitä olleet kestäneet ja sitten ihmisiä jotka olivat sen kestäneet. Ruokakauppakin oli kiinni, laitevian vuoksi. En syönyt perunasalaattia enkä nakkeja. Menen saunaan.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Seurassa ulkopuolisena

Nousen seurakuntatalolla kahvipöydästä, jossa kukaan ei oikein ole keksinyt luontevaa puhuttavaa. Sanon että minulta menee bussi justiinsa. Kanttori nousee samalla. Ulkona näen bussin menevän. Olen taas lukenut aikataulua väärin.

Kävelen ison tien varteen. Kengät hankaavat. Tummahiuksinen mies siirtää kasseja penkiltä pois ja istahdan hänen viereensä. Hän näyttää minulle Gideonien vieraskielistä Uutta Testamenttia ja kertoo elekielellä ja muutamalla englanninkielisellä sanalla Jeesuksesta ja pedon luvusta ja perheestään. Nyökkäilen. Hän ei nouse samaan bussin, mutta musta mies nousee, vaikka kuski sanoo että kaupungin bussi olisi halvempi ja menisi torille. Bussissa istuu miehen tuttu, jolta hän kyselee asioita koko matkan ajan.

Seuraavana päivänä tulen takaisin. Käyn kanttorin ja kirkkokuoron kanssa läpi kansanlaulujumalanpalveluksen kulun ja sovin omakotiyhdistyksen ihmisten ja vahtimestarin kanssa viimeisistä käytännön järjestelyistä. Ihmisiä näkyy tulevan.

Puhun laumasta ja pelosta tehdä toisin kuin muut. Kerron samaa tarinaa tervetulosanoista synnintunnustuksen, rukouksen, saarnan ja esirukouksen kautta loppusanoihin.

Monet tulevat kiittämään ja jotkut sanomaan, ettei ääneni kuulunut. Juon kahvini ja unohdun tietokoneelle katsottuani sieltä aikataulun. Talo tyhjenee, vahtimestari pelästyy kun työhuone ei olekaan autio hänen tullessansa hakemaan albaa pois.

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Poissaolevien seurassa

Tulen töistä kotiin. Minulla on ollut kaksi palaveria ja olen päivittänyt nettisivuja ja tehnyt asioita joita kuuluu tehdä. Muistanut hakea avioliiton esteiden tutkimispaperin postilokerostani huomista varten mutta en vihkiraamattua kaapista. Soittanut koululle, jonka päivänavausta en ollut muistanut merkitä kalenteriini ja sopinut ensi viikon päivänavauksesta unohdetun tilalle. Vastannut joihinkin sähköposteihin. Kieltäytynyt Hesarin loistavasta tarjouksesta. Kuunnellut kuulumisia.

Minulla on jääkaapissa tiistain ehtoollista varten ostamaani viiniä. Kaadan itselleni lasillisen. Laitan perunoita mikroaaltouuniin ja leipää paahtimeen. Avaan sillipurkin. Sytytän vaaleanpunaisen kukanmuotoisen kynttilän, jonka sain tuttavalta isän muistelemista varten. Kuorin perunat, voitelen leivät tuorejuustolla. Nostelen silliä haarukalla lautaselle. Syön ja juon ja muistelen isää.

Piirongin päällä on isästä levollinen, myhäilevä kuva virka-asussa. Vasemmalla puolella on hänen isänsä veistämä luotsiveistos, jykevä mies sydvestissään ruorin takana. Oikealla puolella seinäkello, jonka isän vanhemmat hankkivat isän syntymän aikoihin. Kellon toisella puolella tyhjä pitsiliina. Kaktukseni kuoli hiljattain sen päältä. Siinä voisi olla jotain äidistä. Päättäväisyys elää onnellisena? Mieleeni tulee valokuva jossa istun kahdeksanvuotiaana äidinisän sylissä. Piirongin olen saanut äidiltä.

Isältä halun kulkea omaa tietäni eikä vain haaveilla siitä.

Nostan lasin vanhemmilleni. En ole tullut kovin hyvin ymmärretyksi ja olen siitä onnellinen.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Armon välikappaleena

Vanha ystäväni kutsui kylään, siis iältään vanha. Kysyin otanko ehtoollisvälineet mukaan. En nimittäin osaa sinne muutakaan viedä enkä tiedä, mitä muutakaan siellä tekisin. Hän lauloi lempivirsiään ja minä luin hänen lempiraamatunkohtansa ja nautimme ehtoollisen.

Kävin toisenkin vanhan ystäväni luona saman tien, vanhainkodissa. Hän ei enää löydä montaakaan sanaa. Kysyin, luenko Raamattua. Ei, hän sanoi. Hetken juttelin. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan tuskaiseltakin. Sitten me vain istuimme ja pidimme toisiamme kädestä ja puristimme tai silittelimme välillä. Sanoin tulevani uudestaan. Hän koetti sanoa jotain, mikä kuulosti vähän minältä ja odottamiselta.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Pahan puhuminen

Maaliskuussa rippikoulun alkuleirillä kerroin syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta, että ihmisen kuuluu kyseenalaistaa sääntöjä kasvaakseen itsenäiseksi ihmiseksi.

Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.

Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.

Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.

Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.

Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:

Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.

Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.

Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)

Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.

Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon.
Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.

Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.

Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Isän toiset hautajaiset

Äiti sanoi tiistaina, ettei viitsi laittaa pääsiäisateriaa tänä vuonna. Keskiviikkona hän kysyi, kuinka pian saan selville, montako meiltä pääsee tulemaan sunnuntaina. Torstaina hän soitti onnistuneensa sopimaan suntion kanssa isän tuhkansirottelun pääsiäispäiväksi ja siirsi ateriaa aikaisemmaksi.

En mennyt auttamaan häntä ruuanlaitossa toisaalta siksi, ettei hän kuulemma tarvinnut apua ja toisaalta siksi, että sanoin pitäväni rukoushetken sirottelun yhteydessä. Meninkin jumalanpalvelukseen keskittymään.

Olin taas pettynyt, kun en kuullut synnistä muuta kuin käsitteen. Aurinkomme sentään ylösnousi. Kävin kahvilassa kahvilla.

Samassa kun tapasin äidin hautausmaalla, iso mies tuli tarjoamaan meille Jehovan todistajien lehtiä. Luterilaisella hautausmaalla! sanoin hänelle. Missäs sitten, hän kysyi. Aidan takana, sanoin, ja hän jatkoi tarjoamistaan. Sanoin että luemme luterilaisia lehtiä. Äitikin sanoi ei kiitos. Toivotin hyvää pääsiäistä ja lähdin viemään kassiani äidin autoon. Mies toivotti hyvää jatkoa.

Suntiolla ei ollut antaa minulle sirottelurukousta, enkä minä osannut kuvitella lukevani hautarukouksia kivikon vieressä.

Odottelimme muita. Iso mies näkyi tarjoavan turhaan lehteä toiselle, joka seisoi hiljaa haudalla. Kävin esittäytymässä luterilaiseksi papiksi. Sanoin olevani tosissani siinä, ettei hänen pitäisi olla siellä, vaan portin takana. Hän lupasi kunnioittaa mielipidettäni. Vaikka ihmiset tarvitsivat lohdutusta juuri täällä. Ja hän alkoi lohduttaa minua. Hyvästelin hänet taas.

Ennen sirottelua luin, kuinka tomu palaa maahan, josta se on tullut ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sanoin, että isä oli käynyt pimeässä tunnelissa ja nähnyt valon sen päässä nuorena, eikä olisi halunnut palata takaisin elämään. Hän tiesi että asiat olisivat voineet olla paremmin ja oli valmis lähtemään täältä pois. Nyt isä oli päässyt pois ja hänen tuhkansa pääsi luontoon, joka oli hänelle tärkeä. Luin kelttiläisen rukouksen: Nousen tänään ylös voimalla taivaan, auringonvalon, kuun hohteen, tulen loisteen, salaman nopeuden, tuulen kerkeyden, meren syvyyden, maan vakauden, kallion lujuuden. Luin myös Kirkkokäsikirjasta pääsiäisrukouksen ja kiitin isän elämästä ja siitä että hän oli antanut meille elämän ja kaikesta hyvästä ja pahasta mitä olimme häneltä saaneet.

Veljeni sirotteli tuhkan kivikkoon ja siskoni kasteli sen niin että se valui kiviltä koloihin.

Mursin aterialla itseäni ympäröivän hiljaisuuden kyselemällä eri ihmisten kuulumisia. Tulin kutsutuksi langon synttäreille Rokkibaariin. Suunnittelimme serkkubileitä juhannukseksi.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Ruissalossa

Kävelin metsäpolulla mudassa. Nojasin poskeani sammaloituneeseen puuhun enkä tuntenut itseäni yksinäiseksi. Linnut lauloivat ja tajusin kevään. Näin englantia puhuvia ihmisiä ja ehkä sepelkyyhkyn.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Maanantaina

Katselen Peter Panin patsasta Kensingtonin puistossa. En halua ihmisten seuraavan minua omaan maailmaani. Haluan nähdä ja osoittaa yltäkylläisyyttä yhteisessä maailmassa. Ja jokaisen omassa.

Olen väsynyt olemaan jotain mieltä asioista. Alan lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Syön pussillisen lakritsia. Kun pääsen loppuun, olen kotona.

Vihdoinkin yksin.

Sunnuntaina

En lähde East Endin kirpputoreille lähtevien matkaan, vaan Tate Modern Art -museoon, jonne kaikki jossain välissä halusivat. Yhtä on ahdistanut kaksikerroksisen bussin kaahailu ja minua metron kuumuus. Toisen mielestä on sääli, jos porukka hajoaa heti päivän aluksi. Päätämme silti testata, kummalla pääsee nopeammin. Metrojoukkue voittaa minut kymmenellä minuutilla.

Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.

Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.

Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.

Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.

Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.

Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.

Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.

Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.

Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.

Lauantaina

Nautimme kahvilassa englantilaisen aamiaisen. Se on yhtä tuhti kuin eestiläinen. Kahvikin maistuu samalta kuin Neuvosto-Tartossa.

Paddingtonin metroasemalta meidät neuvotaan bussipysäkille, Circle-linja on remontissa. Happy to help.

Candemin torilta ostan nepalilaisen paidan ja rannerenkaan, joka muistuttaa virolaisilta maalaismarkkinoilta ostamaani puuhelminauhaa. Kohtaan niin monta avointa katsetta ja vilpitöntä hymyä että juhlatuuleni säilyy.

Katutungoksen keskeltä kurkistan sisään terveyskahvilaan. Takaseinän ikkunasta näkyy veden ylle kumartunut vaaleanvihreä puu. Haen seuralaiseni tänne syömään.

Olen ajatellut risteillä Thamesillä, mutta kahvilan oven suussa myydäänkin venematkoja kanavaa pitkin Paddingtoniin.

Olen jo risteillyt Nevalla, kanavan sulussa nousen ylös nyt ensimmäistä kertaa. Vene lipuu pitkän tunnelin läpi. Edessä häämöttää valoa. Muistan kerran mieltäneeni, että aviomieheni auttoi minut ulos äitini kohdusta.

Illalla meillä on tapaaminen afrikkalaisen ravintolan edessä Cityssä. Metron kuumuudessa ihmiset istuvat ja seisovat silmät puoliummessa.

Africa Centerin osoitetta jonka olen kopioinut matkaoppaasta ei ole olemassa. Lähdemme etsimään pubia josta on näköala Tower Bridgelle ja satamaan. Thamesin rannalla näemme kauniin modernin talon.

Pubin alakerrassa on liikaa melua pojille. Yläkerrasta saa jättipizzan, olutta ja valkoviiniä. Minä tarjoan. Ikkunasta näkyy ökyveneiden sisäsatama, sisällä on sinivalkoista posliinia seinällä.

Vaihdamme kuulumisia. Yksi ei ole onnistunut saamaan itseään täysiin kauppoihin, toiselle on tullut turistiolo kanavamatkan opastuksesta, yksi on ostanut kartan pyörittyään aikansa ympyrää. Siitä löydämme bussin Paddingtoniin. Maan pinnalla ihmiset ovat kauniimpia kuin sen alla, varsinkin jotkut intialaiset naiset ja mustat miehet.

Toiset jatkavat toiseen pubiin, minä olen juhlani juhlinut tältä päivältä.

Perjantaina

Lontoo ottaa minut vastaan hymyillen. Toalett, please? Right behind you, madam. Se halaa minua niin lämpimästi että riisun sukkahousut. Se tarjoaa minulle mehulta maistuvan vesihuikan tulevan miniän pullosta.

Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.

Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?

Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.

Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.

Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?

Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.

Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.