perjantai 26. kesäkuuta 2009

Ei kun tässä

Päivällä lopetin lainaukseen:

"On kohdattava tämä.
Tämä hetki, tämä olotila.
Se tämän tämyys.

Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila."

Minustakin siis on kohdattava tämä hetki tunteineen, ajatuksineen, aistimuksineen sen sijaan että koettaisi elää toiveittensa tai pelkojensa tai jonkun ulkopuolisen määrittelemällä tavalla. Minusta ei ole sanomaan että jokin yksin olisi totta. Minulle sellainen ajatus olisi este kohdata tämä.

Aamulla lähden äidin kanssa pariksi päiväksi reissuun. Ajattelen sitä levollisin mielin.

Tässä olen

Allaoleva runo tuli vastaan, kun etsin tekstiä äidin syntymäpäiväkorttiin. En keksinyt itse mitään enkä liioin löytänyt mitään mikä olisi kuvannut ajatuksiani. Lähinnä kai kiitollisuutta siitä että hän on hän ja että minä alan olla minä.

Olimme lounasristeilyllä asian tiimoilta. Erotessamme laiturilla töksäytin taas jotain typerää yhdelle pojistani täysin vastoin Raittilan lempeää viisautta. Minussa on kai myötäsyntyisenä suoraanpuhumisen tarve isän perintönä ja vähän äidinkin. Ahdin tekstit ruokkivat sitä:

"Ilolla, energialla, ei ole fyysistä muistia, ei moraalia eikä tapoja.
On räjäytettävä pato -
tunne asuu rehellisyyden ja avoimuuden hirviöoven takana.

Yritän jatkuvasti täyttää pohjatonta rotkoa,
saadakseni rohkeutta hypätä sen yli.
Viivyttelen, mutta olen heti pyhä, kun ajattelen eräitä ihmisiä."

Risto Ahti: Iloiset harhaopit


Lassi puolestaan auttaa kestämään tilanteet, joihin joudun:

"On kohdattava tämä.
Tämä hetki, tämä olotila.
Se tämän tämyys.

Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila."

Rajamäen etiikka 26.6.09

Selvät sanat

Näinä aikoina on puhuttava selvästi
mutta onko muuta selvää puhetta kuin
puiden hengitys?
Kovat sanat särkevät tai lyövät lukkoon
suorat sanat oikovat (miten haaraisia
ja hauraita perille ehtiessään ovat lehtisuonet)

Anna-Maija Raittila: Keskipäivän pilvi

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Kehno yksinäisyys

Olen toista viikkoa kesälomalla. Viime kesänä aloitin lomani olemalla viikon yksin, luulin tarvitsevani sitä. Juhannuspäivänä menin sitten tuttua pappia kuuntelemaan, että sain jonkun kanssa jutella, juhannuksena kehdannut ketään häiritä. Tänä vuonna olen pitänyt varani ja sopinut ihmisten tapaamisia loman alkupuolellekin.

Soisin että voisin tavata ihmisiä huvikseni tai heidän itsensä vuoksi. Tarvitsevana pelkään painavani liikaa. Minulla ei ole mitä antaa muille.


18.03

Teologinen sovellus ja lohdutus:

Ihmistä ei luotu olemaan yksin. Olemme toisillemme sekä riesa että ilo. Riesuutemme voisimme suoda itsellemme anteeksi, ja toisille heidän riesuutensa, koska sillä ei ole enää viimeistä sanaa. Pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä, sovitetut. Jumala ei ole viime kädessä kohde kehän keskellä, vaan elää meissä ja me hänessä. Pahimmankin pahiksen pahuus on toisaalta ohimenevää ja toisaalta Jumalassakin on paha puolensa.

Elämä on taistelua

Elämään ja sen myötä kristinuskoon on ikään kuin sisäänrakennettu riita ja ristiriita.

Ikään kuin seisoisimme ympyrän kehällä ja katselisimme keskellä olevaa Jumalaa ja Jumalan kuvaa ihmistä tai mitä tahansa, mistä tulee puhe. Kukin meistä näkee kohteen hiukan eri tavoin. Kahden katsojan on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä kohde täsmälleen samoin, koska he näkevät sen eri kulmasta.

Suhtautumistapoja toisen kummallisiin käsityksiin on karkeasti ottaen kolmenlaisia.

Voi vaieten alistua niin kuin minä olen tehnyt isäni edessä ja pitkään äitinikin edessä. Toinen on ollut niin vahva ja pelottavakin, että olen laskeskellut pääseväni helpommalla olemalla hiljaa omista käsityksistäni. Tätä tapaa minulle suositteli aikanaan myös työnantajani, kun aloin huomata olevani naispappeudesta sen kanssa eri mieltä.

Voi myös alkaa pitää puoliaan ja siis riidellä. Kokeilin tätä monta vuotta, enkä osaa oikein lopettaa vieläkään. Kun joku kertoo itsestään ja ongelmistaan, mieleeni nousee vaihtoehtoisia näkökulmia ja mieleni tekee kertoa ne vaikka arvaan loukkaavani minulle uskoutunutta ihmistä. Toisinaan mietin, etteivät ne ehkä ole aivan väärässä, joiden mielestä tällaisen ihmisen ei pitäisi toimia pappina.

Voi lähteä pois. Muutin kotoa heti kirjoitusten jälkeen. Jätin piirit joissa vastustetaan naispappeutta miestäni myöten. Viihdyin pätkätöissä, kun sain vaihtaa seurakuntaa yhtenään.

Jeesuksenkin kerrotaan välillä vaienneen syyttäjiensä edessä, välillä riidelleen vähän kaikkien kanssa ja jatkuvasti vaihtaneen maisemaa.

Sitten on joitain kertomuksia toisenlaisista hetkistä. Kirkastusvuoren rauha johon Pietarin olisi tehnyt mieli jäädä mutta josta Jeesus palaa keskelle turhauttavaa kiistaa. Keskustelu Sykarin kaivolla, Jeesus ja samarialainen nainen puhumassa toistensa ohi ikäviä totuuksia ilman että mielipahaa näyttäisi syntyvän. Kristillisen seurakunnan synty sen jälkeen kun kaikki inhimilliset toiveet Jumalan valtakunnan tulosta näyttivät rauenneen tyhjiin Jeesuksen kuollessa.

Hetkiä jolloin erimielisyydet eivät nouse raja-aidoiksi vaan lämpö käärii kaiken sisäänsä ja riidat sulavat sovuksi.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Elämän suloisuus

liittyy hetkiin, jolloin tunnistaa toisessa ihmisessä jotain omasta yksinäisyydestään. Sellainen hetki on kuin miehen käsi joka unohtuu naisen polvelle ja nainen antaa sen olla siinä, koska niin on hyvä. Kun sitä ei enää ole, muistaa kosketuksen.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Oltuani kymmenen vuotta pappi

kuulin juttuja pappina olemisen hankaluuksista, menin muista erottuani lonkerolle kuuntelemaan siperialaisia tulkintoja amerikkalaisesta jazzista ja ajattelin, että tähän katalaan maailmaan kannatti synnyttää neljä lasta, on tämä niin suloistakin samalla.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Hyvä yksinäisyys

Pyöräilin Ruissalon kylpylään lounaskahville. Pyöräilin läpi maiseman rantatietä pitkin, koska olin yksin ja se on minulle ainoa oikea tie. Jos olisin pyöräillyt ystävieni kanssa, olisin pyöräillyt tietä joka on heille ainoa oikea enkä olisi pitänyt välitaukoa. Mietin, mahdoinko aikanaan erota miehestäni myös siksi että minun on ylipäätään hankala sopia kenenkään kanssa yhteisiä pelisääntöjä.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Parasta täällä on vaihtelu

Pelkään yksinäisyyttä ja järjestän itseni kaverien kanssa mökille. Pelkään olevani vaivaksi ja järjestän äidin viemään meidät perille asti omalla mökkireissullaan. Huvitun äidin hämmingistä ennen kuin tajuan hänenkin pelkäävän vierailuja siinä missä minä ja hänen äitinsäkin olemme pelänneet ja pelkäämme.

Hilpeyteni riittää ensimmäiseksi illaksi. Sitä ruokkivat sauna, järvi, hyvä ruoka, juoma ja seura. Seuraavana päivänä kävelemme harmaan taivaan alla katsomaan kirkkoa jossa on maalattia. Kuulen että sinne laitettiin 60-luvulla uusi lautalattia. Siihen kasvoi lattiasieni, ja katsottiin parhaaksi olla laittamatta lattialautoja lainkaan. Katselen kirkon monet rujot puuveistokset läpi. Keskiviikkona istuin Tuomiokirkon kappelissa, jossa unessani kerran kaatui ehtoollispöydän kaide, ja nyt sen Ristiinnaulitulta puuttuivat kädet. Käänsin katseeni ikkunaan ja katselin kuinka tuuli riepotteli puun lehtiä.

Kun astun ulos kirkosta, muut katselevat sukuhautaa ja taivaasta vihmoo vettä. Takaisin kävelen kaksistaan ystäväni kanssa. Olemme kumpikin vaitonaisia ja puhumme hiukan ankeita. Mökille päästyämme menen lepäämään vaikka voisin hakata halkoja tai pestä ikkunoita. Saunomme ja puhun toiselle kaverille vielä yhden masentavan asian. Muutun hilpeäksi.

Iltalukemiseksi saan Arto Laitisen Itseään tulkitseva eläin, Charles Taylor ja filosofinen ihmistutkimus -kirjan ja siitä sivut 33-53, joilla hän kirjoittaa elämismaailman ensisijaisuudesta. Luen illalla alleviivaukset ja aamulla kahvipöydässä kaiken. Minua huvittaa samalla lailla kuin kerran Heideggerin Olemista ja aikaa lueskellessani se että joku saa niin paljon irti jostain sinänsä pienestä asiasta. Laitinen kirjoittaa siitä, kuinka maailma ei ole pelkästään objektiivinen eikä pelkästään subjektiivinen, kuinka sitä ei voi selittää sen enempää pelkästään luonnontieteellisesti kuin kokemuksellisestikaan, vaan kumpikin seikka on syytä ottaa huomioon.

Ihminen on itselleen arvoitus, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vastauksesta kuitenkin riippuu, millainen ihmisestä tulee. Hän voi toteuttaa omimpia mahdollisuuksiaan tai jäädä rajallisten näkökulmien vangiksi, päättelee Laitinen kirjansa lopuksi. Elämänsä ajan ihmisen on syytä korjailla käsityksiään.

Hilpeänä kävelen linja-autoasemalta Läntistä katua kotia kohti laukku kummallakin olallani. Hyvä on olla välillä yksin ja välillä seurassa, hyvä on tulla välillä haukutuksi ja välillä kehutuksi.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Saa hävetä silmät päästään

Olen lähdössä kahdeksi yöksi kylään ja ihan lamassa. Pesen mukaan tulevaa pyykkiä nyt muutamaa tuntia ennen lähtöä kun en eilen muistanut enkä aamulla jaksanut. Kuivatan ne sitten mökillä. Sama juttu silloin kun minulle tulee vieraita. Aikaa olisi, muttei voimia tehdä valmisteluja ajoissa.

Äidinäitini kirjoitti nuorelle äidilleni, kuinka heidän perheensä oli vieraillut sukulaisissa joulun jälkeen. Hän kertoo ilmoittaneensa miehensä tädille, etteivät he enää koskaan toiste tule. Häntä hävettää, kun he kaikki söivät niin paljon herkkuja.

Olen luullut mummon olleen aina tosissaan, mutta noissa kirjeissä näin kyllä veikeää itseironiaakin. Ehkä tuossakin. Pappa puolestaan pilaili kai lähes aina. Olen saanut häneltä vuoden vanhana kohteliaan illanistujaiskutsun.

Syteen tai saveen, maalle on hauska lähteä. Hyvää juhannusta!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Tahtoni

Tänään tahdoin käydä keskustelemassa pankkiasioista maalla. Näin nurmitädykeitä, hiirenvirnoja ja lupiineita ja viljapellon aaltoilevan ja kolmea erilaista kirjavakuvioista kangasta lounaskahvilassa. Tahdoin mansikoita ja sisupastilleja ja pyöräilemään. Istuin joen rannalla ja katselin koskea ylhäältä päin. Vesi aaltoili padon reunalta takaisinpäin. Välillä tuuli heitti vettä ilmaan. En tahtonut jutella Jumalasta enkä tarjota tukea. Tahdoin ehtiä taloyhtymän kokoukseen ajoissa.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Hyppy tuntemattomaan

Näen toisen ihmisen. Päässäni lyö tyhjää. En ole enää yksin omassa rauhassani. Sieppaan ajatuksen joka tyhjästä nousee. Sanon sen ja katson mitä tapahtuu. Tulenko hylätyksi vai en. Meneekö toinen hämilleen vai löytääkö jotain vastaukseksi.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Urheita naisia

Kävin äidin luona ensimmäisen kerran sitten äitienpäivän. Äiti muistutti, että tuossa hylätyksitulemisen tunteessa kannan myös tavalla tai toisella hänen vastaavaa tunnettaan, jolle on selitys:

On helmikuu, äiti on seitsemän vanha. Hänen isänsä Dimitri tulee rintamalta kotilomalle Helsinkiin. Kuusivuotias Dickie saa tädiltään uudet kengät lauantaina. Sataa räntää, kengät kastuvat ja poika vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana Dickie kuolee isänsä syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Hän joka joutuu rintamalla kuljettamaan ambulanssilla haavoittuneita joukkosidontapaikalle joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan.

Äiti kuulee isänsä kertovan myöhemmin peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema on hänelle ollut. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Isä palaa rintamalle. Äiti lähetetään kesäksi pois äitinsä luota Ruotsiin sotaa pakoon. Kun hän palaa kotiin, hän ei halua kertoa mitään matkasta.


Luin kirjeitä, joita isä ja äiti ovat kirjoittaneet toisilleen, kun olen ollut pieni ja he ovat joutuneet asumaan eri paikkakunnilla isän työkomennusten ja kurssien vuoksi, ja kirjeitä, joissa äidinäiti neuvoo naimisiinmennyttä tytärtään ja kertoo, miten nuori tätini on selvinnyt minun ja siskoni hoidosta, kun äiti toipuu veljeni vaikeasta synnytyksestä.

Äiti luki kirjeitä, joissa minä kerron millaista on kahden pikkulapsen kanssa Amerikassa ja millaista siellä on synnyttää. Ne kirjeet sain mukaani.

Aion myös palata kirjeisiin jotka olen kirjoittanut esikoiseni toisen ikävuoden aikana ystävilleni Saksaan. Tutustua taitamattomuuden tunteeseen jolla vieläkin suhtaudun lapsiin ja nuoriin.

Ja sisuun jonka jo äidinäiti itsessään tunnistaa ja joka saa tuon Saksassa olleen ystäväni kommentoimaan blogiani, vaikka olen lukuisia kertoja häntä loukannut kertoessani, miksen soisi edes hänen vastustavan naispappeutta.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Puuttunut palanen

Minun urhea ja viisas äitini seuraa tätä blogia eikä se kuulemma tunnu missään.

Mutta olen syntynyt Kätilöopistolla enkä Naistenklinikalla. Kätilöopisto sijaitsi silloin yksikerroksisissa puutaloissa. Ikkunat olivat auki ja kesäkuu kukki ulkona. Lähetti toi kukat isän työkavereilta virka-aikana, ja isä tuli, kun virka-aika päättyi. Kotiin pääsimme viikkoa myöhemmin amiraalin virka-autolla, limusiinilla, isä oli silloin amiraalin adjutanttina. Samaan aikaan joku toinen lähti pakettiautolla Ensikotiin.

Minulla oli napanuora syntyessäni kaulan ympärillä ja vietin ensimmäisen vuorokauden keskolassa, kertoi äiti tänään. Monesti olen ihmetellyt, mitä kokemusta toistaa kuristavan epätoivoinen hylätyksi tulemisen tunne, joka minut joskus valtaa. Sometimes I feel like a motherless child. Tätä kokemusta siis, oletan.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Äidin tyttö

Meillä sai piirtää eteisen tapettiin lupiinien varsille ja lehdille ötököitä. Meillä ei ollut säännöllistä siivouspäivää, vaan meillä siivottiin kun kaikki olivat sopivasti kotona, äiti kertoi. Minä en muista. Ötökät muistan. Sisko muistaa että vessan seinälläkin oli pahvi johon piirrettiin. En muista sitäkään että maalasimme väärinpäin käännetyissä t-paidoissa puutarhakaluston.

Äiti opetti, että vaatteet siliävät kyllä tarpeeksi päälläkin ja lakanat sängyssä, ei tarvitse silittää. Eivätkä ihmiset yleensä katso toisen ulkonäköä kovin tarkkaan, siisti yleisilme riittää.

Minä olen ollut boheemi äiti, äiti sanoi.

Niin minäkin. En ole osannut luoda lapsille turvallisia rutiineja. Rippikoululeirilläkin alan aina miettiä, miten jonkun asian voisi tehdä sen sijaan että kertoisin asiaa kysyvälle nuorelle, miten se on aina tehty.

Isän tyttö

Olin isälleni pettymys niin kuin kai kaikki muutkin ihmiset.

Hänellä oli joku este tulla tapaamaan minua ja äitiä Naistenklinikalle, mutta hän lähetti työtoverinsa tuomaan kukkia. Hän ei osannut olla vauvojen kanssa, mutta leikki-ikäisiä hän leikitti omaksi ilokseenkin. Muistan lentäneeni lentokoneena hänen suorien käsivarsiensa varassa hänen maatessaan sohvalla, ja muistan hänen kätensä kaartelemassa yläpuolellani: haukka lentää, liitää, kiertää, kaartaa ja syöksyy - kutittamaan.

En ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. En halunnut olla hänen pääsiäisnoitansa, vaan perhonen. En halunnut uskoa että äiti oli syönyt saippuaa ja haljennut. Isä ei ymmärtänyt että minä en ymmärtänyt. Missä pumpulissa minut oikein oli kasvatettu?

Kysyin liian vaikeita, kun halusin tietää, miten yksi Jumala voi olla kolme. En pystynyt murtamaan hänen aamuhiljaisuuttaan yhteisillä työ- ja koulumatkoillamme. En oppinut purjehtimaan kaatuilevalla Windmill-veneellä, jonka hän minulle rakensi. Poikakaverini loukkasi häntä ensi vierailullaan laskemalla leikkiä hänen röyhtäisystään.

Minun uskoni Jumalaan oli hänestä ahdistavaa, enkä pystynyt välittämään hänelle armoa helpottamaan hänen elämäänsä, vaikka hän sitä kaipasi. Minä kaipasin keskusteluja hänen kanssaan, mutta kun hän joskus keskusteli, hänen mielipiteensä olivat niin jyrkkiä etten tiennyt, vastustaisinko niitä, puolustaisinko niiden kohteita vai olisinko hiljaa. Useimmiten vain kuuntelin, ja halasin lähtiessäni ja tullessani.

Kerran hän sanoi olevansa iloinen siitä, että olin hänen tyttärensä. Minua oltiin asettamassa kappalaisen virkaan, ja olin saanut hänet tulemaan paikalle itkemällä puhelimessa äidille sitä, ettei isä sairauksiinsa vedoten ollut luvannut tulla kirkkoon.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Kaikella on aikansa

Vuosia sitten sain tehtäväkseni hankkia päivystyshuoneemme ikkunalle viherkasvin. Ostin rahapuun, koska pienenä rakastin mummolan kuistinikkunan vanhaa rahapuuta.

Se pudotteli lehtiään ja hädissäni juoksin kukkakauppaan kysymään, mikä sillä on hätänä. Minua neuvottiin siirtämään se kesäksi pois paahteesta.

Lupasin muistaa kastella sen kerran kuussa. Jossain vaiheessa seurakuntasihteerimme sanoi, että kyllä hänkin voi sitä kastella.

Toukokuussa nostin sen taas pöydälle, pois paahteesta. Se oli talven aikana kasvattanut ikkunaa vasten uusia lehtiä ja nuokkui niiden painosta.

Torstaina ruukun vieressä oli maljakko, johon oli laitettu puolikas rahapuusta. Päivän aikana siitä putosi yksi oksa lisää pois. Laitoin senkin maljakkoon.

Näin kirjaston pihalla kasveja harrastavan poikani. Kysyin halusiko hän pelastaa rahapuun itselleen. Ei hän halunnut, hänellä oli jo yksi nuokkuva vanhus.

Tänään hautasin rahapuun oksat roskakoriin ja mullat pussiin sen vierelle. Huomenna käyn ostamassa kasvin, joka vaati vieläkin vähemmän hoitoa.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Salattu ihminen

Tunnin päästä lähtee bussi iltakirkkoon, jonka toimitan. Viikon aiheena on salattu Jumala, yhtenä tekstinä Jobin kirjasta viisaan Elihun puhetta Job 37:21-24:

"Nyt ei valoa näy,
pilvet sen peittävät.
Sitten tulee tuuli
ja lakaisee puhtaaksi taivaan.
Pohjoisesta tulee kultainen hohde,
pelottava loiste ympäröi Jumalaa.
Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa.
Hän on voimallinen,
hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus.
Koskaan hän ei tuomitse väärin.
Sen tähden ihmiset pelkäävät ja rakastavat häntä.

Mutta Jumala ei katso niihin, jotka itse pitävät itseään viisaana."

Pysähdyn miettimään omaa pimeyttäni, kiukkuani joka minun piti saada ilmaista ja ystävääni, joka vaikenee sen edessä. Ja sadannen kerran päädyn siihen että on "oikein" ilmaista kiukkuaan kohtuullisessa määrin, olkoonkin että voi myös olla "oikein" vaieta. Job mesoaa Jumalalle viikkotolkulla, ja kun Jumala vihdoin vastaa, hän vain kehuu omia tekojaan. Job nöyrtyy, ymmärtää paikkansa ja saa taas siunauksen osakseen.

En voi tavoittaa Jumalaa, enkä edes ihmistä. Aina kun luulen jotain oppineeni itsestäni tai saavuttaneeni jostain asiasta tai ihmisestä jonkun ymmärryksen, kaikki kaatuu seuraavassa hetkessä uudeksi kaaokseksi.

"Vain korvakuulolta sinut tunsin.
Nyt ovat silmäni nähneet sinut.
Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä
tomussa ja tuhkassa," sanoo Job.

Mutta olisiko Job nähnyt Jumalan, ellei hän olisi ensin vuodattanut kaikkea tuskaansa ja katkeruuttaan ulos?

Vaikeinta täällä on kestää vapaus

Hetket jolloin ei ole huolia eikä haaveita eikä siis tavoitteita tai suuntaa.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Risto Ahti: Ei kukaan, s. 46

...

"Ihminen kasvaa puujaloilla.
Kun jalat juurtuvat, ymmärtää, että maa on tulessa. Ei kukaan silloin voi vartioida sanoja. Sanat vartioivat itse itsensä kuin hedelmät. Tosisanat tulevat ihmisen suusta myrskytuulen pudottamina.

Kun kohtaan itseni seisomassa puun tavoin omilla jaloillani, alan pudotella käsittämättömiä totuuslauseita."

...

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Vastavaikutus

Kaksi riparilaista vastasi eilisiin tekstareihini ja kaksi oli tänään kirkossa ja juttelemassa. Saarnasta tykättiin ja kummastakin kastepuheesta. Kuulin hyvää kaverista joka lähtee riparia vetämään kanssani. En ole ollut aamun jälkeen keneenkään enkä mihinkään tyytymätön.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Itselleni hellyydellä

Pelaan sudokua tietokoneella ja itken.
Niistän.
Pelaan.
Itken.
Nenäliinoja ei ole monta.
Niistän.
Pyyhin kyyneleitä hihaan.
Pelaan.
Minua ei kukaan osaa lohduttaa.
Itken.
Niistän.
Kukaan ei kiellä minua itkemästä.
Pelaan.
Olen heikko ja yksin.
Pelaan ja itken.
Niistän.
Mikä ei ole pelkästään totta.

Rippikoululle hellyydellä

Yhteisen kirkkoneuvoston kokous jossa tuurasin kirkkoherraa pidettiin Heinänokan leirikeskuksessa. Söimme yhtaikaa rippikoululaisten kanssa ja lämpö tulvahti ylitseni. Heinäkuussa minäkin pääsen riparille ja vieläpä Kunstenniemeen, missä meren ja metsän äärellä ollaan muutamaa astetta vaatimattomammissa oloissa kuin täällä.

Silti olen leirini kanssa ihan kipsissä. Soittelin kyllä osalle rippikoululaisista Ihme-konsertin jälkeen poissaoloista ja muista epäselvyyksistä, kuten olin aikonut, mutta en vain saa lähetettyä lupaamiani kirjeitä ja ohjeita tai otettua isosiin yhteyttä tai edes hankittua heidän yhteystietojaan.

En löydä itsestäni sen vertaa selkärankaa että tuntisin itseni vakuuttavaksi komentaessani heitä jumalanpalveluksiin. Minusta on surullista että jumalanpalveluskäynnit ovat pakollisia. Joskus mietin paljonko vaikutusta sillä on siihen että aniharva nuori rippikoulun jälkeen jatkaa kirkossa käyntejään, säännöllisesti ei oikein kukaan meidän seurakunnassa. Millaistahan olisi jos vaan annettaisiin olla eikä laskettaisi tuottavuuslukuja? Järjestettäisiin hyviä messuja mutta ei mainostettaisi lainkaan? Katsottaisiin lähteekö sana kiertämään.

Myös isosiin minulla on viha-rakkaussuhde. Tajuan kiitollisena heidän suuren merkityksensä ilmapiirin luojina ja käytännön pyörittäjinä ja silti kärsin heidän kulttuuristaan johon heidät on kasvatettu. Esiintymisistä, komentamisista.

Olen lähdössä vetämään leiriä kahden parikymppisen pojan kanssa. Minun pitäisi tietää, mitä tahdon, mutten oikein tiedä. Sen olemme saaneet keskusteltua sekä vanhempien että näiden kanssa että aiempaa enemmän koetamme lähteä liikkeelle nuorten kysymyksistä. Kymmenen vuotta olen sitä koettanut, mutten saa nuoria keskustelemaan.

Tässä olen, sangen ristiriitaisena, enkä muuta voi. Minulla on annetut raamit, paperille pannut tutustumiskäyntivaatimukset, tiettyihin tehtäviin ja rooleihin koulutetut isoset, innostuneet mutta kokemattomat ohjaajat, yhteiset järjestyssäännöt, rippikoululaiset jotka ovat vakuuttuneita tuntien tylsyydestä, vuosikymmeniä hiottu leirisysteemi, jonka lopussa kaikki ovat tyytyväisiä.

Minulla on heinäkuussa ympärilläni metsä ja meri, jotka antavat minun olla vaatimatta minulta mitään. Niissä näen Jumalankin hellän katseen ja tunnen hänen kosketuksensa. Köllöttelen kuin pikkulapsi huolta vailla vaikka olen vastuussa liki kolmestakymmenestä nuoresta ja heidän suhteestaan kirkkoon.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Hellyys

Risto Ahti sanoi minulle kerran, että on kahdenlaista rakkautta, nimittäin hellyyttä ja rakkautta. Hellyys liittyy siihen, kuinka heikoilla ihmiset tässä maailmassa ovat.

Olen viidentoista vuoden ajan koettanut opetella rakastamaan niin että voisin sanoa myös vaikeita asioita ääneen, enkä kääntäisi niitä itseeni masennukseksi. Olen maksanut siitä monen rikkoutuneen ihmissuhteen hinnan. Se on mielestäni ollut sen arvoista.

Ehkä nyt olisi aika opetella hellyyttä, sitä ettei vaikeita asioita tarvitse sanoa ääneen. Ehkä jo kestän kantaa niitä masentumatta.

Matilda lainaa Stinesseniä blogissaan: "Jos me Jumalan nähdessämme emme huomaa, että hän näkee meidät aina ensin, jollemme vastaa rakastavaan katseeseen, silloin emme kohtaa Jumalaa. Videntem videre, Augustinus sanoo: me näemme hänet joka näkee meidät. Hänen katseensa on olemassa ensin, ja se näkee kaiken. Jumala tuntee minut ennen kuin minä tunnen Jumalan. Emme opi tuntemaan katsomalla häneen, vaan suostumalla siihen että hän katsoo meihin, ja kestämällä hänen katseensa. Aurinkoa ei opi tuntemaan katsomalla suoraan aurinkoon, vaan laskemalla katseensa ja olemalla auringon säteilyssä. Juuri Jumalan katse tekee meistä sitä mitä me olemme. Hän on aina ensin."

Niin kuin minua katsotaan armahtaen kaikessa rajallisuudessani ja raadollisuudessani, niin minäkin voisin katsoa muita, ajattelin kun lähdin yksityisiltä syntymäpäiväpäivällisiltäni. Mutta tänään Turku ei halannutkaan minua, talot näyttivät vastenmielisiltä ja ihmettelin, mitä tein tässä kaupungissa, kunnes tuuli puhalsi kasvoihini ja löysin pyöräni puun alta.

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Hipaisu

Ihmiset tulivat ja olivat ja lähtivät. Hipaisivat, vaikka en ketään koskettanut kun kukaan ei koskettanut minua. Kuuntelimme toisiamme. En tiedä, tulinko sen enempää ymmärretyksi kuin väärinymmärretyksikään, iloiseksi kuitenkin.

Yksinäinen puu

Kun puu eilen irtaantui silmissäni naapuristaan, näin tuon muotopuolen vaahteran hetken irrallaan muista puista ja minussa sykähti ilo. Kun se taas näytti olevan yhteydessä muihin, lysähdin hiukan. Palasin takaisin ja laskin askeleeni: kymmenen askelen verran puu seisoi riemastuttavasti yksinään, sitten se oli taas osa puustoa.

Viikko sitten kävelin Varisssuolta Littoisiin. Olin menossa päiväkerhon kevätjuhlaan eikä Littoisten bussi ollut poiminut minua mukaan väärältä pysäkiltä. Olin miettinyt puhetta turhaan koko päivän. Mietin sitä kävellessänikin.

Ohitin pikkutytön ja mäyräkoiran, kehuin koiraa eikä tyttö vastannut. Ohitin äidin ja kaksi juhlamekkoista tyttöä, joista isompi oli juuri kertomassa, ettei haluaisi esiintyä. Hymyilin äidille, en uskaltanut enää sanoa mitään.

Pelkään ihmisiä, varsinkin lapsia. Jokainen kohtaaminen on minulle riski ymmärtää väärin ja hylätä, sekä tulla väärinymmärretyksi ja hylätyksi.

Yhteys syntyy yhteisistä, tunnistettavista haavoista, joskus. Joskus sorkin toisen haavoja taitamattomasti ja joudun jättämään hänet Herran huomaan.

Juhlan jälkeen olin tyytyväinen puheeseeni ihmisenä olemisen hankaluudesta, vaikka huomasinkin unohtaneeni papinkauluksen paidastani.

--

Lisäys 16.40
Kuudelta tulee kirjapiiri keskustelemaan Kirstin ja mun kanssa Kirstin kirjasta Pappia kyydissä, siitä tämä angsti. Kun joku tunne tulee päälle, se peittoaa kaikki muut tuntemukset alleen, ja väittää, että aina on niin kuin nyt tuntee.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Olen lehdetön puu

Poika ja hänen morsiamensa tulevat lainaamaan ompelukonetta, silitysrautaa ja nuppineuloja. Keitän ruotsalaisia uusia perunoita ja laitan purjomunakasta. Poika pilkkoo vihanneksia syötäväksi sellaisinaan. Tyttö nostaa leivät pöytään. Juttelemme häistä ja uimisesta Saaronniemessä, kirjasta jonka olen toimittanut ja toisesta jonka taustalla on tarinani. Poika ei ole lukenut sitä, mutta haluaa lukea kirjailijan haastattelun lehdestä. Hyvä, hän sanoo luettuaan.

Syödessämme on hiljaista. Muistelen mielessäni kuinka kerran kävelin Turun linnan ympäri. Katselin suurta puuta pienemmän vieressä. Niitten oksat näyttivät liittyvän toisiinsa. Tulin lähemmäs ja puut näyttivät loittonevan toisistaan. Lopulta niiden oksat eivät enää olleetkaan kiinni toisissaan ja iso puu seisoi yksinään. Ohi kuljettuani se näytti taas koskettavan puuta vieressään.

Ruokapöydässä poika sanoo jotain, eikä minua ahdista mikään.

--

Editoitu illalla linnan kiertämisen jälkeen.