tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kustaa ja Synnöve

Olen tähän blogiin kirjoitellut asioita pois päästäni pyörimästä, ja joskus velvollisuudestakin odottavia lukijoita kohtaan. Olen haeskellut pitkään jotain ideaa kirjoittamiselleni. Sunnuntai-iltana sellaisen vihdoin löysin. Uuteen blogiini on linkki oikealla. Kuka tietää, vaikka tähänkin vielä joskus joitain siihen sopimattomia huomioita kirjaisin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Konfirmaatiopuhe

2. Moos. 3: 9-15
Herra sanoi Moosekselle:
»Israelilaisten hätähuuto on nyt kantautunut minun korviini, ja olen nähnyt, kuinka kovasti egyptiläiset heitä sortavat. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.» Mutta Mooses sanoi Jumalalle: »Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?» Jumala sanoi: »Minä olen sinun kanssasi ja annan sinulle merkin siitä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansani pois Egyptistä, te saatte palvella Jumalaa tämän vuoren juurella.»
Mooses sanoi Jumalalle: »Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?» Jumala sanoi Moosekselle: »Minä olen se joka olen.» Hän sanoi vielä: »Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.’» Jumala sanoi vielä Moosekselle:
»Sinun tulee sanoa israelilaisille: Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.»

Matt. 17: 1-8
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.
Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.»
Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!» Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: »Nouskaa, älkää pelätkö.» Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.


Mooses oli mokannut. Egyptin prinsessan ottopoika oli aikuisena puolustanut sorrettua kansaansa ja tullut tappaneeksi yhden egyptiläisen. Siitä huomauteltiin hänelle ja hän pakeni maasta. Kului vuosia ja nyt Jumala halusi lähettää hänet takaisin Egyptiin vapauttamaan kansaansa orjuudesta.

Mikä minä olen tuohon tehtävään, Mooses kysyy, ei minusta ole siihen. Mutta Jumala lupaa olla hänen kanssaan ja antaa merkin läsnäolostaan.

Vielä Mooses kysyy, kenen nimissä hän voi mennä israelilaisten luokse. Ja Jumala sanoo nimekseen Minä olen se joka olen. Ehje aser ehje hepreaksi, josta tulee nimi Jahve. Sama Jumala, jonka Abraham, Iisak ja Jaakob olivat kokeneet elämässään.
Jumala on mitä on, häntä on mahdoton selittää loppuun asti. Mooseskin sai olla mitä oli, ja kun hän oli kankea kieleltään, hän sai veljensä Aaronin ja siskonsa Mirjamin tuekseen. Mooses suoriutui tehtävästään vapauttaa israelilaiset, muttei itse päässyt Jumalan lupaamaan maahan asti, näki vain sen korkealta vuorelta.


Pietari, Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen luotto-oppilaita. He pääsivät hänen kanssaan korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Jeesus valmistautui tehtäväänsä vapauttaa ihmiset synnin ja kuoleman orjuudesta, hän valmistautui kuolemaan ihmisten puolesta. Hän sai tukea Moosekselta ja Elialta, joilla oli elämänkokemusta enemmän kuin opetuslapsilla. Hän muuttui näiden silmissä niin ihanaksi, että Pietari olisi halunnut heidän jäävän sinne.

Jumala puuttui puheeseen ja totesi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä! Opetuslapset ahdistuivat ja maastoutuivat peloissaan. Jeesus tuli sanomaan ettei tarvinnut pelätä. He palasivat alas vuorelta keskelle muitten opetuslasten epäonnistumista epileptisen pojan parantamisessa.


Jumalan kohtaaminen on pelottavaa. Se että kaikki ei olekaan tässä ja että kaikki ei jatkukaan niin kuin ennen. Jumalasta on vaikeaa, lähes mahdotonta puhua. Hän vain on se mikä on ja me voimme olla hiljaa hänen edessään ja luottaa hänen läsnäoloonsa ja johdatukseensa. Hänen lähellään voimme kulkea kohti sitä mitä olemme, vaikkemme koskaan pääsekään perille asti tavoitteeseemme niin että voisimme rauhassa elää juuri sellaisina kuin olemme. Törmäämme jatkuvasti muiden käsityksiin siitä, millaisia meidän kuuluisi olla, ja kadotamme helposti oman näkymme itsestämme ja tehtävästämme.

Matkallamme kohti omaa itseämme meillä on tukenamme toiset ihmiset, jotka hekin etsivät itseään. Voimme oppia toistemme kokemuksista ja kertomuksista. Raamatussa on paljon tällaisia kertomuksia. Jumalanpalveluksissa toistetaan näitä kertomuksia Jumalasta joka rakastaa ja pitää huolta ihmisistä, vaikka välillä sattuukin. Jumalanpalveluksissa on myös mahdollisuus rippiin, omien mokien tunnustamiseen ja pois panemiseen. Täällä on myös ehtoollispöytä, jossa näkymätön Jumala tulee leivässä ja viinissä näkyväksi ja kosketettavaksi, ravinnoksemme ja osaksi meitä.

Näin yhteys toisiimme vahvistaa uskoamme, konfirmoi sitä hienosti sanottuna. Konfirmoituina seurakunnan jäseninä saatte tästä lähtien osallistua itsenäisesti ehtoolliselle ja oikeuden toimia kummina. Vanhemmat, kummit ja muu seurakunta rukoilee puolestanne ja on teidän tukenanne etsiessänne elämällenne tarkoitusta.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Riparille

Viikoksi metsään opettelemaan luottamusta siihen että asiat tapaavat sujua, muullakin kuin tahtomallani tavalla.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Päivystyshuoneessa kävi ihminen

Kun toista ihmistä eikä hänen kipeää tarinaansa pelkää, voi nähdä hetkellisen muuttumisen ihmeen, pelkästään kuuntelemisensa ansiosta. Sitten voi päästää irti ja luottaa siihen, että hän kohtaa vielä muitakin ihmisiä tiellänsä.

Töissä taas

Syntymäpäivillä haluttiin papilta puhe. Olipa vaikeaa puhua vetoamatta kenenkään muun sanomisiin. Itse asiassa mahdotonta, psalminkirjoittajaa piti lainata.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Aikuisten äitinä

Söimme kolmistaan Enkeliravintolassa Amorin Ajatuksia ja Maalaisserkun Elämää sen kunniaksi että kaksi nuorimmaistani pääsivät Kauppakorkeaan opiskelemaan kansainvälistä liiketaloutta ja että nuorimmainen lähtee huomenna Säkylään Kansainväliseen Valmiusjoukkoon. Unelmat näyttivät olevan toteutumassa, poikien haaveet muotoutuivat uudella tavalla realistiksi heidän miettiessään mahdollisuuksia lähteä opiskelijavaihtoon eri puolille maailmaa - tai rauhanturvaajaksi. Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä. Mikään ei tietenkään tule menemään kuvitelmien mukaan, mutta he ovat kuitenkin matkalla johonkin. Enkä tunne huolta heidän siivoamattomasta kämpästään.


Lisäys 22:37

Sitä paitsi olen lähdössä toisen seuraksi Tallinnaan huomenna, kun kaverit ei kerkeä.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Kotona käymässä

Kävin tätini kanssa Ateneumissa. Miltei tauluja enemmän minua kiinnostivat selostukset seinillä, tulkinnat. Pelkistetyt viivat, omakuvat, voimakkaat värit - mitä kirjoittaminen on muuta kuin kuvaamista pelkistämällä?

Vierailin kaverin kanssa toisen kaverin mökillä Selkämeren rannalla. Mökin pöydällä makasi fyysikko Kari Enqvistin Monimutkaisuus. Luin viimeisiltä sivuilta ja keskikohdan neljän ein luettelosta riemastuttavia lauseita, mutta kun olin bloggaamisesta lomalla, en kirjoittanut niitä ylös. Mutta että fyysikkokin voi löytää kaiken ykseyden, ja tulla lähelle teologiaa, vaikka kaiketi väittää kieltävänsä Jumalan...

Huomiseksi menen etsimään taiteilijaystävän piharakennuksesta kaaoksen alta huonetta.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Kulttuuria

Sain loppuun puolalaisen Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat. Se oli lohduton, mutta hyvin lempeä, olisin lukenut pitempäänkin.

Olin kahdeksantoistavuotiaan kummitytön kanssa katsomassa stand up -koomikko Mika Eirtovaaran esitystä Elämän tarkoitus. Hytkyin lähes joka vitsille, ja kummityttökin välillä. Elämä ja ihmiset ovat hassuja, kun sen joku osaa näyttää.

Ja minä, toden totta olen myös hassu, varsinkin ollessani tosissani.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Kommentteja

Vanha tuttu ja melkein tuttu tervehtivät Intohimoni kommenteissa, kiva. Kommentit ovat aina tervetulleita, varsinkin jos on valmis siihen että repostelen niitä näin kaikkien nähden. Jos ei ole, niin sähköpostiosoitteeni löytyy profiililinkistä.

Kirsti kommentoi livenä: Jumala-suhteestani saa samaisen kirjoituksen perusteella lattean ja psykologisoidun kuvan. Kun en saa haluamanilaista rakkautta ihmisiltä, projisoin sen Jumalaan. Ja se etten pysty rakastamaan miestä ilman Jumalaa kuulostaa todella vitsiltä.

Kokemus sinänsä ei ole lattea eikä naurettava, sanoin, sen sanoittaminen ymmärrettävästi on vaan vaikeaa.

Siis että Jumala on kaikkialla ja on rakkaus, kaiken rakkauden takana. Kun minä rakastan, Jumala rakastaa minun kauttani, ja kun joku osoittaa minulle rakkautta, sekin tulee pohjimmiltaan Jumalalta. Siksi yksittäinen ihminen ei ole sillä lailla tärkeä että olisin kenestäkään riippuvainen. Siksi sanoin tosissani ja vilpittömästi etten voisi rakastaa miestäni ilman Jumalaa. Siksi se että minulle naurettiin sai minut tuntemaan, että olin väärässä joukossa. (Ja siksi puutkin lohduttavat minua.)

Kirsti sanoi, että tuo kuulosti vähän samalta kuin Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Niin minustakin.

Elämä on juhla

Kun asuu yksin, on juhlaa mennä töihin ja tavata tuttuja.
Kun on jutellut tuttujen kanssa, on juhlaa tavata uusi ihminen.
Kun on tavannut ihmisiä, on juhlaa olla yksin.
Kun asuu kaupungissa, on juhlaa mennä metsään.
Kun on ollut metsässä, on juhlaa palata kaupunkiin.

Kun ei löydä yhteistä juteltavaa, juhlat menevät pilalle.
Tai sitten joku isoisä sanoo: Kiva kun on pappi paikalla niin voi olla hiljaa.
Kun puhuu liian suoraan, toiset voivat lukkiutua tai häipyä, kokonaan tai ajaksi.
Kun on liiaksi yksin, voi lamautua, hetkeksi tai iäksi.
Tai voi kuulla, että väsynyt pappi on kaunis.

Juhlissa vanha jää taakse ja uusi aukeaa eteen, joka hetki.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Keskustelun himo

Vielä yksi intohimo nousi mieleeni Ruissalossa maatessani ilta-auringossa rantakalliolla. Ehkei se ollut intohimo vielä nuoruudessani, vaikka keskustelemisesta pidinkin. Tai ehkä olikin, mutta vasta aikuisena aloin himoita tietyntyyppistä keskustelua. Luulen että tämä himo kaatoi avioliittoni. Vaadin kohtuuttomasti perheenjäseniltäni että heidän pitäisi oppia keskustelemaan toivomallani tavalla. En jaksanut sen enempää uskoa vaatimukseni oikeutukseen kuin luopua siitä, ja poistuin paikalta.

Samaa himoa tunnen rippikoulua ajatellessani. Haluaisin keskustella nuorten kanssa tavalla jota en tahtomalla osaa, mutta tahtomattani toisinaan kyllä. Itsestään syntyy joskus keskustelunpätkiä, joissa kumpikin tai kaikki saavat sanoa rauhassa, mitä mieleen tulee, pakottamatta, pyrkimättä mihinkään, kukaan ei arvostele ketään eikä väitä mitään, kunhan ihmettelee.

Älä himoitse. Ota tyhjänä vastaan.

Intohimoni

Huomasin, että Risto Ahti on neuvonut minua viisi vuotta sitten käymään nuoruuteni intohimot läpi, jotta voisin hyväksyä epätavallisen voimakkaan suhtautumiseni uskontoon.

Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa. En vielä kymmenen vuoden jälkeenkään pysty ymmärtämään sitä, että joidenkin täytyy saada vastustaa naispappeutta.


Mikä minua kiehtoi Paavalin synodissa? Raamattu ja tunnustus -liikkeen nimellä kokoontuneet papit olivat vuonna 1976 laatineet julkilausuman Kirkon virka ja naispappeus. Siihen oli koottu perusteet naispappeuden vastustamiselle Jumalan tahdon vastaisena asiana. Kaikki muut perusteluyritykset leimattiin luopumiseksi Jumalan sanasta ja oikeasta tunnustuksesta. Allekirjoittajat sitoutuivat seuraamaan julkilausumassa selostettua käsitystä uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa.

Pari vuotta myöhemmin myös muille kuin papeille tarjottiin mahdollisuutta paperin allekirjoittamiseen ja näin Paavalin synodiin liittymiseen. Meitä lähti Turusta joukko teologianopiskelijoita kokoukseen Paavalin kirkolle Helsinkiin. Minua hurmasi tosissaan oleminen, pappismiesten joukko, joka tiesi, mitä Jumala tahtoi ja miten kirkon pitäisi toimia ja perustelivat sen Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, mikä kuulosti niin luotettavalta kuin vain voi olla. Mitä väliä muiden perusteluilla, kun meillä on nämä. Anssi Simojoen ruskeat silmät ja loistava kielenkäyttö, Jukka Thurénin arvovaltainen huokaus, että Anssi on profeetta, Olavi Rimpiläisen isällinen myhäily ja piippu, muiden Simo Kivirannan teologista tietämystä kohtaan osoittama ihailu, Sakari Korpisen innostus, Miika Vuolan hämmästys siitä, että naispapin kanssa oli ollut miellyttävä keskustella, rahastonhoitaja Elisabet Leinon lempeys.

Ihastukseni synodiin alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun olin hallituksen jäsenenä mukana päättämässä, että niihin jumalanpalveluksiin ei sitten osallistuta, missä lehtorit eli naisteologit saarnaavat tai jakavat ehtoollista. Miten kukaan saattoi olla näin varma Jumalan tahdosta? Ja miten minä voisin olla asioista eri mieltä kuin tosissaan olevat pappismiehet? Ja miten tosissaan olevat pappismiehet saattavat lähettää edustajansa pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen naureskellen, että hän tekee siellä kyllä yhtä pahaa jälkeä kuin norsu posliinikaupassa? Perustuiko kaikki sittenkin keskinäiselle kehumiselle?

Jo aiemmin olin tullut tulevan mieheni mukaan evankeliseen liikkeeseen. Marja Kymäläinen ja Iina Halso ottivat minutkin ystäväkseen heti tavattuamme koululaispäivillä ja aloittivat kirjeenvaihdon kanssani. Evankeliumijuhlilla ja muissa tapahtumissa oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia heidän ja muiden kamujen kanssa.

Evankelisissa puheissa ja saarnoissa minua viehätti perusasioihin keskittyminen. Mitä väliä vaihtuvilla tunteilla, mitä väliä monimutkaisten asioiden pohdiskelulla. Armo oli kaikki kaikessa, tekoja ja tunteita ei tarvittu - taivaaseen oltiin matkalla. Ajan mittaan minua alkoi tosin rassata sama yksinkertaistaminen: armosta pääsemme taivaaseen, mutta maan päällä jouduimme tarkkaamaan tekojamme ja suitsimaan tunteitamme. Marjan sitkeä yhteydenpitokin alkoi myöhemmin tuntua pelkältä suorittamiselta, niin vain kuului tehdä.

Yhdessä kesäisessä keskustelupiirissä Kakskerranjärven rannalla sanoin kerran, etten pystyisi rakastamaan miestäni ilman Jumalaa. Olin sillä hetkellä rento ja kosketuksissa nuoruuteni Jumalaan, jonka koin kaiken kattavana rakkautena. Ihmiset purskahtivat nauramaan, mies muiden mukana.

Nuoruuteni Jumala oli minua vastassa viidennessä A-luokassa Vaasan yhteiskoulussa. Astuin sinne joululoman jälkeen hulluteltuani Raumalla lapsuudenystäviemme Stolttien ja Uljaiden kanssa sillä aikaa, kun äiti ja isä purkivat Helsingistä tullutta muuttokuormaa. Seppo Rokka kääntyi pulpetissaan taaksepäin ja pyysi minua tulemaan Österin leirikeskukseen koululaispäiville parin viikon päästä. Lupasin ja solahdin samantien vilkkaaseen seurakuntaelämään. Torstai-iltaisin kirkko täyttyi nuorten messussa, jonka ohjelman suunnittelimme ja toteutimme. Lisäksi kävin aktivistipiirissä, koulun kristillisessä killassa, teetuvassa ja ties missä. Hauskaa oli ja paljon kavereita ja silti yksinäinen olo: sydämeni on yksinäisempi kuin minä itse.

Edelliskesän rippikoulusta Muoniossa Helsingin kaupunkilähetyksen Kelokairassa muistan päinvastaisen tilanteen. Kokeilin puhuuko minulle kukaan kahteen viikkoon, jos minä en puhu kenellekään. Yksi Merja puhui. En muista tunteneeni itseäni siellä yksinäiseksi.

Olin lähtenyt riparille sillä mielellä, että kuulen siellä yhden papin käsityksen kristinuskosta. Näin siellä satoja dioja Israelista ja kuulin yhden lauseen tunturissa pidetyltä tunnilta: katsokaa ja nähkää että Jumala on. En nähnyt ja tunsin itseni petetyksi. Mutta olimme luonnon keskellä, ja luulen että siksi en ollut yksin.


Nuoruuteni intohimot siis? Johonkin kuuluminen. Koin että perheessä olin vääränlainen, olisi pitänyt olla vilkas ja tomera niin kuin äiti ja sisko. Vaasan seurakuntanuoret vastasivat tarpeeseeni, kunnes ihmiseni lähtivät kuka adventisteihin, kuka mormoneihin tai helluntailaisiin tai omaa hauskaa pitämään. Evankeliset vastasivat myös, sitoivat vaasalaisia tiukempaan syleilyyn, pitivät huolta omistaan niin kauan kuin ulkoisesti oltiin samanmielisiä, ja Marja sen jälkeenkin. Jokin nälkä siellä kuitenkin jäi, jotain enemmän hain Paavalin synodista.

Tosissaan oleminen. Taisin kokea evankelisuuden ontoksi, kun juhlapuheet toistivat samaa taivaaseen pääsemistä armosta, mutta arkiset ongelmat jäivät kunkin itsensä pähkäiltäviksi. Paavalin synodissa tartuttiin rohkeasti käytännölliseen ongelmaan. Kirkko oli tekemässä virhettä hyväksyessään naispappeuden, ja nyt piti tehdä kaikille selväksi, miten asiat oikein olivat ja miten kuuluisi toimia.

Lähdin mukaan talkoisiin. Lupasin tehdä gradun siitä, millainen naisen seurakuntaviran pitäisi olla. Jukka Thurén sanoi, ettei sellaisesta aiheesta riittänyt aineksia Uuden testamentin eksegetiikassa. Vaihdoin pääaineekseni dogmatiikan ja sain Simo Kivirannalta Helsingistä jäsennyksen graduani varten. Fredric Cleve ojasi työtäni Åbo Akademissa lempeästi. Tuhrasin sitä neljä vuotta, olin kahdesti äitiyslomalla. Tuntui vaikealta tehdä "tutkimusta", jonka lopputulos oli annettu. Sen verran sooloilin, etten päätynyt Kivirannan ja Rimpiläisen ajamaan malliin, jossa naisteologin virka olisi kulunut diakonian virkaan kolmisäikeisessä virkamallissa papin ja piispan virkojen rinnalla. Pidin maallikkovirkaa parempana ratkaisuna.

Publiikissa koin dekaani Cleven nolaavan minut. Hän kun kertoi, mitä naispappeudesta oikeasti kuului ajatella. Muutimme sopivasti Kaliforniaan kahdeksi vuodeksi, joten pääsin ajattelemasta asiaa. Palattuamme synnytin ja imetin neljännen pojan. Muutimme maalle ja olin vapaa harrastamaan jotain hauskaa lasten- ja kodinhoidon ohessa. Palasin Paavalin synodin aktivistiksi. Pistin kaiken tarmoni uudelleen peliin, vaikka naispappeus oli jo hyväksytty ja naisia vihitty papeiksi.

Minun lisäkseni synodin hallitukseen ja Sisarenpoika-lehden toimituskuntaan kuului toinenkin naisteologi, Marjo Ahlqvist. Tunsin silti yhteensopimattomuutta hyvä veli -systeemin kanssa. Minusta alkoi tuntua kiusalliselta tulla ylistetyksi tekemisistäni. Tein entistä enemmän. Yritin haalia itselleni enemmän valtaa. Halusin ja sain palkkaa Paastonajan kirkkopäivien järjestämisestä, halusin palkatuksi työntekijäksi ja mietin siksi, miten saisimme lisää jäseniä ja rahaa. Vaadin synodia ilmaisemaan julkisesti, että synodilaisetkin ovat syntisiä ja tekevät erehdyksiä. Tässä kohtaa Teuvo Huhtinen sanoi Ei ja minä sanoin Hyvästi sitten. Simo Kiviranta sanoi että Ole vielä tässä kokouksessa sihteeri ja minä sanoin Kyllä.

Kolmas intohimoni on pelkistäminen. Ennen kuin astuin evankelisuuteen, olin kuullut Johanna Uljaalta Taizésta ja Anna-Maija Raittilasta ja nuorten kokoontumisesta keskustelemaan Jumalasta ja yksinkertaisesta elämästä. Minua yhtaikaa kiehtoi ja pelotti avoin keskustelu, jossa voisi olla monenlaisia mielipiteitä ilman että pyrittäisiin yhteen ja ainoaan lopputulokseen. Pelko voitti. Kuvittelin evankelisten pelkistysten olevan sopivan yksinkertaisia minulle.

Anna-Maijaan tutustuin, kun olin sairauslomalla evankelisen liikkeen piirisihteerin sijaisuudesta vuosi synodista lähtemiseni jälkeen.

Herätysliike

Kottaraisparven varjo
lämmin pilvi kulossa
nyt jo langoilla riveissä
alakkain limittäin, nuottikirjoitus
eikä laulu
se humahti ohi

Mutta hän neuvoi minua pysymään paikallani, siinä voisin olla kanavana herätysliikkeen uudistumiselle. En jaksanut, enkä juurtunut Morbackaan, en enää osannut haluta joukkoon pysyvästi.


Mihin minä voin luottaa, mistä minä tuon virtaavaa vettä, mikä on se tyhjä, mihin minä perustan rakastamiseni? kysyy Risto sitten.

Minua on juuri rakastettu. Kuulin äskeisellä reissullamme minua 12 vuotta vanhemmalta enoltani, etten olekaan sellainen tosikko kuin hän on aina luullut ja ystävättäreltäni eilen että näytän raikkaalta. Olen myös räkättänyt hiukan kummankin kanssa. Äidin kanssa oli hyvä jutella autossa. Ja hänen á 15 min -yllätysvierailunsa tuttavissa matkan varrella toimivat. Olen mielissäni ihmisten kohtaamisesta, mutta heitä enemmän luotan johonkin muuhun.

Luotan puihin, siihen että ne vastaavat katseeseeni ja kosketukseeni. Ne vain ovat, ja se riittää. Ihmiset toisinaan pettävät, mutta aina on puita tai muita ihmisiä, joiden kautta jokin minun ulkopuoleltani koskettaa minua ja saa minut huomaamaan että olen.

Virtaavaa vettä tuon silti sisimmästäni. Puhdistan lähdettä ja teen sisintäni tyhjäksi kirjoittamalla ja puhumalla asioita ja tunteita pois pyörimästä. Alta kumpuaa iloa, kohtaamisista ja olemisesta ja muuten vaan.

Perustan rakastamiseni...

Rukoilen joskus, useimmiten lyhyesti kuten Minäkin rakastan sinua tai Voi Herrani tai Herra armahda. Lapsena rukoilin kirjoittamalla Jeesukselle kuulumisiani vihkoon.

Tuo hetki jolloin tyhjyys täyttyy, epätoivo väistyy ja tietää mitä sanoa tai tehdä... Kristityssä maassa kasvaneena ja varsinkin kirkon palkkaamana osaan sanoittaa sen kristillisin sanoin. Siinä tapahtuu jotain samaa kuin Kristuksen noustessa kuolleista. Siinä synnit ja kaikki puutteensa ja luulonsa itsestään saa anteeksi, ne pyyhkiytyvät pois. Syntyy uutta. Rakkaus, Jumala, toimii kauttani.

Silti minun on mahdoton muotoilla, että perustaisin rakastamiseni kristinuskoon. Mihin sitten?

Omiin kokemuksiini. Siihen että minua on tähän asti joku kantanut läpi kaikenlaisten vaiheiden. Siihen että Lassi aikanaan kuunteli minua vaatimatta minulta mitään, kunnioittaen minua sellaisenaan. Että sen jälkeen olen tunnistanut kunnioitusta itseäni kohtaan muuallakin.

Suhtaudun epätavallisen voimakkaasti uskontoon, koska minulla ei ole ollut sellaisia ihmissuhteita, jotka olisivat tyydyttäneet pohjatonta rakkaudennälkääni. Luultavasti sellaisia ei olisi voinut ollakaan. Uskonto on tarjonnut minulle välineen, kielen tulkita omaa tilannettani. Nälkäni tyydyttyy nykyään yksittäisistä kohtaamisista, en enää kaipaa tiivistä suhdetta keneenkään. Siksi minulle sopii papin työ. Viihdyn useimmiten, mutta olen valmis lähtemäänkin. Mokailen, mutta ei se mitään.