keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Vaihtoehtoisia tarinoita

Blogini suosituin kirjoitus lienee Intohimoni, mutta syy ei ole otsakkeen, vaan sen että mainitsen siinä nimeltä Paavalin synodin johtohahmoja vuosien takaa, joita hakukoneet löytävät. Sain hiljattain sähköpostiini lukijalta kehotuksen luottaa Jumalaan, ja aatonaattona Anonyymi kommentoi kirjoituksen lausetta "Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa": Kuinka paljon eri osapuolten tuskaa ja kärsimystä täytyy kätkeytyä tuon kevyesti heitetyn tokaisun taakse.

Tokaisuni ei tietenkään ole koko totuus, enkä tiedä, miten tuskaa ja kärsimystä mitataan, tai pitäisikö edes pyrkiä siihen, ettei kukaan sellaisia kokisi, tai mitä Anonyymi haluaa sanoa. Mutta olen taas miettinyt eroamme. Pitkään puhuin erostani, koska minä siinä olin tahtova osapuoli. Mutta kaksihan meitä siinä erosi, vähintään.

Nyt seuraavassa polvessa tehdään eroa parin avioliittovuoden jälkeen. Mieleen on noussut kuva itsestäni parin avioliittovuoden jälkeen. Seison teologisen tiedekunnan ulko-ovella portaiden ylätasanteella ja pohdin miespuoliselle kaverillemme, pitäisikö minun kertoa miehelleni, mitä toivon hänen tulevan uransa suhteen. Saan neuvon vaieta, ja noudatan sitä. Annan miehelleni vapauden päättää itse. Luovun tahtomasta mitään hänen suhteensa. Luulen sulautuvani ja sopeutuvani, olevani yhtä hänen kanssaan.

Hän valitsee toisin kuin minä olisin toivonut.

Syksyllä kun muistikuva nousi mieleeni, ajattelin, että ei olisi ollut sen parempi vaihtoehto koettaa vaikuttaa hänen päätökseensä. (Hän valitsi tutkimustyön, josta en jaksanut olla kiinnostunut ja joka vei paljon aikaa, ihmisten parissa tehtävän työn rinnalle.) Täytyihän hänen saada päättää asia itse.

Viimeksi muuttaessani olin vähällä heittää vanhat kirjeeni pois, mutta mies vastasi kysymykseeni, että halusi siinä tapauksessa omansa itselleen. Nyt olen sairauslomalla myoomien ja kohdun poiston jäljiltä. Aikani kuluksi selasin läpi kirjelaatikkoni ja poimin sieltä miehen kirjeet joulupakettiin.

Minulla on ollut monta kirjeenvaihtokaveria vuosien mittaan ja varsinkin kouluaikana. Olen selvitellyt sekavia ajatuksiani kirjoittamalla, ja saanut vastalahjaksi muitten sekavia ajatuksia, tai kohteliaita kuulumisia. Olen saanut kurkistaa monen sisimpään, mutta en ole löytänyt ketään, joka minua ymmärtäisi hetkistä kauemmin.


Kirjeitä silmäiltyäni katselin itseäni teologisen portailla uusin silmin. Minultahan puuttui siinä rohkeutta kuunnella itseäni ja omaa viisauttani. Kuvittelin varmaankin, että jos kertoisin, millaiseen työhön mieluiten näkisin mieheni keskittyvän eli millaisesta työstä ja työkuulumisista jaksaisin olla kiinnostunut, mieheni toimisi toiveeni mukaisesti, enkä ollut valmis ottamaan siitä vastuuta.

Nyt kuvittelen että jos olisimme olleet erillisiä ihmisiä, olisin voinut kertoa miten tilanteemme koin ja näin ja jättää hänen ratkaistavakseen, mitkä johtopäätökset hän siitä vetäisi. Olisimme kantaneet kumpikin vastuun omista ajatuksistamme ja ratkaisuistamme.


Tapanina puoliltapäivin kuoli vanha setäni, jota kesällä huomasin rakastavani. Siinäkin oli ihminen, jonka kanssa hetkittäin koin yhteisymmärrystä, taiteesta puhuessamme.

Rakkauden tunteen tunnistaminen oli tuskallista. Voisiko hänen vaimonsa tuntea mustasukkaisuutta sukulaistyttöä kohtaan? Ja olisiko minun pitänyt taipua vanhan sedän epäsuoraan vetoomukseen, että selvittäisin hänen puolestaan hankalan tilanteen ja kertoisin hänen maalaamansa muotokuvan mallille, että hän haluaisi tulla taulun paljastustilaisuuteen, vaikka oli muuta väittänyt? Vetosiko hän minuun oikeasti vai tulkitsinko vain? Olisinko periaatteessa voinut ottaa vastaan kuulemani rupeamatta miettimään, mitä minä voisin tehdä tilanteen hyväksi? Olisinko saattanut sen sijaan pysähtyä pohtimaan hänen kanssaan, mitä hän itse voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi?

En käynyt katsomassa keskeneräistä taulua hänen ateljeessaan, koska työ jumitti juuri silloin. Syksyllä koetin hankkia taulun mallilta lupaa käydä katsomassa sitä puolijulkisessa tilassa, mutten saanut. Lupaa tärkeämpää minulle olikin kannella hänelle sedän todelliset halut edes jälkikäteen. (Jos nekään olivat todellisia hetkeä kauempaa.) "Ajattelin että haluaisit tietää." Hän ei enää vastannut minulle.


Näen Jeesuksen kaltaisenani niin kuin ehkä jokainen muukin. Juliana Norwichlainen näkee "Jumalan rakkauden ilmestyksessä" Jeesuksen äitinämme kolmella tavalla:

Jeesus on oikea äitimme ensiksikin luonnostaan, sillä hänestä on olemisemme lähtöisin. Hän varjelee meitä ja huolehtii meistä rakastavasti ja suloisesti. Kukaan ei ole pystynyt täysin toteuttamaan äidin tehtäviä, paitsi Jeesus yksin. Hän ruokkii meitä itsellään. Hän on se maaperä, josta kasvamme ja johonka olemme juurtuneet.

Hän on äitimme toiseksi myös armon kautta, sillä hän on ottanut päälleen aistisuutemme. Armossaan hän uudistaa ja parantaa meitä. Sielu on ylevin, jaloin ja kunnioitettavin silloin, kun se on alhaisin, nöyrin ja vaatimattomin ja tarvitsee siis sääliä ja laupeutta. Jos emme lankeaisi, emme tajuaisi, miten heikkoja ja viheliäisiä olemme itsessämme emmekä saattaisi tuntea Jumalan rakkautta koko täyteydessään. Armosta voimme ammentaa nöyryyttä, vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja sääliä sekä vihaa syntiä ja pahuutta kohtaan.

Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta hän kolmanneksi yhdistää meidät omaan sisimpään olemukseemme. Näin äitiys toteutuu toiminnan kautta ja levittäytyy kaikkialle. Herra asuu kirkossaan ja sielussamme. Sieltä löydämme kaiken, uskon ja ymmärryksen kautta tässä elämässä ja tämän jälkeen. Mutta yhdenkään ihmisen ei pidä katsoa tämän tarkoittavan henkilökohtaisesti itseään, sillä tässä puhutaan yleisellä tasolla ja viitataan Kristukseen.


Luonnostani olen olemassa. Minussa on elämänhalua ja jonkinlaista viisauttakin hiukan, aistin ympäristöäni. Minulla on potentiaalia hyvään.

Minulla on taipumus sössiä tilanteita. Sählätä ja sotkea. Pelätä ja lamaantua, erehtyä ja pettyä. Kuunnella muitten ohjeita sisimpäni sijasta. Paeta ja vaieta ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään siitä mitä sanon tai teen. Se nolottaa ja se ilahduttaa. Pitää toisten kaltaisena. Opettaa armahtamaan. Ei ollut pakko jatkaa avioliittoa, jossa voi vuosikausia huonosti.

Oma ego nujerrettuna saattaisi oppia vielä ihmettelemään asioita ääneen - ja tulla toimineeksi.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Jeesus ja tunteet

Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään. Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.

Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?

Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.

Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.

Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat. Olipas tämä nyt mainiota!

Näin myös hänen kotikylässään siihen asti, kunnes Jeesus rupesi hankalaksi. Hän alkoi laittaa ihmisille sanoja suuhun ja moittia heitä siitä, mitä he kohta sanoisivat. Ja sanoi vielä, ettei tekisi ihmeellisiä tekojaan kotikonnuillaan. Otti etäisyyttä. Veti rajaa. Pelkäsi ehkä että tulisi hylätyksi ja hylkäsi siksi itse.

Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.


Tähän tapaan Luukas kertoo ajoista, jolloin Jeesuksesta alettiin laajemmin puhua. Johannes puolestaan kertoo kaiken alkaneen häissä Kaanaassa. Siellä Jeesus ja Maria ottivat vähän mittaa toisistaan. Maria huomasi viinin loppuneen ja katsoi Jeesuksen voivan tehdä asialle jotakin. Jeesus torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”

Maria ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja Jeesus toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.

Johannes kertoo Jeesuksen seuraavaksi riehuneen temppelissä: Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi kaikki kauppiaat temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.

Hänet olemme pukeneet päällemme kasteessa, hänen kanssaan olemme yhtä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Joulun tunteet

Joulu lupaa meille iloa ja rauhaa. Kaikelle kansalle kerrotaan suuri ilo. Julistetaan rauhaa ihmisille, joita Jumala rakastaa.

Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.

Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.

Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.


Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?

Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.

Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?

Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.

Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.

Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.


Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.


Kolumni Kaarina-lehteen 7.12.2011