tiistai 31. tammikuuta 2012

Mitä vilpittömämpi koetan olla sitä enemmän näen itsessäni vilppiä




Arkkihiippakunnan papiston päivässä piispa Huovinen päätti iltapäivän saarnatyöskentelyt poimimalla ryhmien tärkeistä sanoista kolme. Vilpittömyys, rehellisyys ja aitous ovat hänestä saarnaajalle vaikeimpia asioita, me kun näemme nämä ominaisuudet itsessämme muttemme muissa. Niitten kanssa joutuu käymään rajaa pappina, kirkon oppiin sitoutuneena.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Vai kuka minua silittää?

On kesäkuun puoliväli ja kesäloma. Olen ensimmäistä kertaa autoilemassa yksin ilman kovin tarkkoja etukäteissuunnitelmia. Kummatkin saaristossa asuvat tutut ovat olleet kotona, olen viipynyt Korppoossa muutaman päivän, osin seurassa, osin yksin. Olen välillä nauttinut sekä keskusteluista että yksinäisyydestä, välillä kärsinyt niistä.

Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.

Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.

Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.

Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.

--

Lisäys klo 23.04

Joku kommentoija oli lukenut tuota edellistä juttua vissiin masturbaatiokuvauksena. Tämä on sellainen, rivien välissä siveästi. Ja samalla vahva kokemus Jumalan läsnäolosta.

Tästä voisi päästä otsikon kysymyksen kautta pohtimaan ihmisen ja Jumalan yhtymystä ja sitä kuka silloin toimii, kun he ovat yhtä. Kun "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Mutta onko sillä jotain merkitystä? Joku toimii, ja niin on hyvä.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Ilon raskas taakka

Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli vahva hengellinen työnäky. Halusin saada naispappeuden vastustajat ymmärtämään, että Jumala on tärkeämpi kuin Raamattu ja rakkaus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen.

Eihän siitä muuta tullut kuin minusta seitsemän vuoden taistelujen jälkeen eronnut ja lastensa luota poismuuttanut naispappi, joka vältteli sielunhoitotilanteita.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten isosena oltuani kerroin papille, että haluaisin lukea teologiaa. Hän sanoi, että minulle riittäisi kyllä, jos lukisin jotain muuta, ja ottaisin teologian sivuaineeksi.

Vuosi sitten psykologinen testi todisti, että ihmisten kanssa työskentely vie minulta niin paljon voimia, että minun kannattaisi ainakin puolet työajasta tehdä jotakin muuta.


Nyt minulla on taas vahva hengellinen työnäky, vaikken aikonut sellaiseen sortua enää koskaan. Viime kesän juhannusjuhlassa puhuin siitä, kuinka Jumalan voi kohdata yksinäisyydessä ja omissa tunteissa. Puhetta kehuttiin niin paljon että ahdistuin viikoksi. Lopulta tajusin että siinä se nyt oli. Minun tehtäväni tässä maailmassa.


Ihana työyhteisöni on sallinut minun järjestellä työni mieleisekseni. Viiden vuoden aikainen haaveeni on toteutunut. Olen saanut Kaarinamessut, joita pidetään kerran kuussa, vastuulleni, ja vapaat kädet toteuttaa niitä yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Lapsityönsihteeri ideoi minulle isoset yhteistyökumppaneiksi, ja nuorisopastori koettaa toimia tulkkina heidän ja minun välilläni.


Sunnuntaina meillä oli vapaaehtoisten juhla, jonka jälkimmäisenä osana oli Kaarinamessu. Sain siis liki sata vapaaehtoista ja suuren osan työtovereitani ja joitain kymmeniä muita seurakunnaksi.

Johdattelen messua eteenpäin rukoushelminauhan avulla, joita viime vuodet on tehty rippikouluissamme ja tänä syksynä aikuistenkin raamattupiirissä. Käyn messun aikana kaikki helmet läpi; nauha toimii messun runkona ja kaavana. Olen nimennyt lapsityönsihteerin hommaamalle rukoushelmialttarille helmet tunnesanoilla. Isosista yksi on kuvannut teemakuvia helmistä heijastettaviksi seinälle ja toinen huovuttanut jättihelmet käytettäväkseni.

Johdattelin messua nyt kolmannen kerran ja mielessäni häivähti puhuessani pelko, että alan toistaa itseäni puuduttavasti. Puhuin varmaan liikaa ja vaikeita. Samassa olinkin taas jo tässä ja nyt, kuvaamassa millaista pelko on.

Herään yhä aamuyöstä hyrisemään tyytyväisyydestä, vaikken oikein tiedäkään, mitä työkaverit messusta ajattelivat.

Minun tehtäväni on tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Silitän itseäni

Eilen vaihdoin blogini nimen. Tähän asti tämä on ollut "Mitä huomasinkaan, havaintoja sisältä ja ulkoa".

Nimeen on sisältynyt toive tulla huomatuksi itsekin.


Keskiviikkona menetin taas kerran uskoni ihmisiin, ja sain sen takaisin toisenlaisena.

Tapasin silloin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen ja tulin kertoneeksi, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja kiukkuiseksi.

Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.

Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.

Vaikenin itse eräille.

Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.

Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.


Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu -
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).
Risto Ahti


Tajusin taas, ettei minun kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut vaikenisivatkin.

Vaikenevat puhuvat taas joskus.


Kirjoitan edelleenkin asioista, jotka kiinnittävät huomioni, ja jotka haluavat tulla kerrotuiksi.

Kirjoitan kertomisen ilosta tai pakosta, kirjoitan, vaikkei kukaan huomaisi.

Kirjoittamalla pidän huolta itsestäni, paijaan itseäni, näen itseni, reagoin itseeni.

En tiedä, onko sana "itse" oikea tässä yhteydessä. Puhun jostain, mikä on sisimmässäni ja yhteydessä kaikkeen muuhunkin - todellisuuteen, rakkauteen - roolien ja määritelmien takana, ja haluaa tulla ilmi.

Väitetään, että kaikkein henkilökohtaisin on myös kaikkein yhteisintä.


Välillä silitän myös silitysraudalla, litistän yksitasoiseksi ja kärjistän.


Olen vuosi sitten saanut valmiiksi tekstikoosteen nimeltä Silitän katajaa.

--

Lisäys klo 21.23

Tuo kuulemma kuulostaa kauhean pelottavalta. Selitän itseäni:

Meillä oli keskiviikkona psykologin vetämää työyhteisökoulutusta, jossa oli tarkoitus sopia työyhteisön pelisäännöistä, nyt oli toinen tapaaminen. Edellisellä kerralla oli käsitelty niin vaikeita asioita, että jännitin tilannetta. Työskentely alkoi fiilisten ja odotusten vaihtamisella parin kanssa, ja ne kyseltiin sitten jokaiselta. Halusin olla avoin, kun sellaista kerran oli yhdessä sovittu tavoiteltavan, vaikka jouduinkin puhumaan enemmän itsestäni kuin työyhteisön yhteisistä asioista.

Olen joulusta asti paininut lisääntyvän ahdistuksen kanssa. Pohja tuli vastaan tuon koulutuksen jälkeen ja aloin taas ilostua. Koin oivaltaneeni jotain merkittävää siinä, etten voi rakentaa hyvinvointiani sen varaan, huomioivatko muut minut vai eivät. En kaipaa juuri nyt ketään sen lähemmäs kuin parhaillaan ovat. Ihmiset ovat minulle tärkeitä satunnaisissa kohtaamisissamme. Silti olen olemassa silloinkin, kun emme kohtaa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Totuus tekee vapaaksi

Lauantai-iltana kello kymmeneltä seison ravintola Koulun vessakopissa enkä avaa ovea. Olen juuri juonut rommitotin typötyhjässä jazzklubissa ja katsellut lehdettömien puiden kuvia sen seinillä. Päässä tuntuu siltä, etten halua lisää juomista. Onko minusta ylipäätään yöelämään, lähtisinkö kotiin. Kotona olen ollut kolme viikkoa toipumassa leikkauksesta. Kaverit, äiti ja lapset ovat huolehtineet ja pitäneet seuraa. Silti olen tajunnut yksinäisyyteni ja kokeillut eri tapoja sen murtamiseen. Täällä on ihmisiä, mutta onko minusta heitä tapaamaan. Tarvitsenko ihmisiä, jos Jumala on kaikki mitä tarvitsen. Olenko edes kiinnostunut muista ihmisistä.

Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.

Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan viihtyä. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda mitään. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Mudassa rypemisestä

Vertailimme ystäväni kanssa masennuksiamme. Kummallakin niihin liittyy hylkäämisen ja tarpeettomuuden tunne. Alamaissa ollessani tunnen etten kelpaa kenellekään enkä mihinkään.

Juliana Norwichlaisen huikeimmassa näyssä Herra katselee rakastavasti mutalammikkoon kaatunutta palvelijaansa. Palvelija ei pysty kääntämään päätään niin että näkisi tuon katseen.

Herra ei Julianan näyissä katso koskaan tuomitsevasti. Tuomio nousee aina ihmisestä itsestään.