torstai 5. joulukuuta 2013

Evankelisuus ja tunteet

Nettilehti Kirkonkellarissa keskustellaan evankelisuudesta. Kirjoitin sinne pyynnöstä tunteiden näkökulmasta.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Syytön kunnes toisin todistetaan

Niin paljon helpompi kirjoittaa, kun on joku toinen aikatauluttamassa: Ristiveto-vuoroni.


maanantai 11. marraskuuta 2013

Valvokaa siis!



”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian.” Matt. 25: 1-4

Taivasten valtakunta on iloa ja rauhaa. Nuokin tunteet tarttuvat helposti ihmisestä ihmiseen, niin kuin tunteilla on tapana. Iloitsemme, kun ympärillämme iloitaan. Festareilla sellainenkin musiikki vie mukanaan, jollaista ei kotona jaksa kuunnella. Kirkkosali pyhine kuvineen ja kynttilöineen rauhoittaa mielen käskemättä, samoin aavan meren ranta tai tunturit. (Tosin rauhaa on välillä vaikea kestää). Rakastan, kun minua rakastetaan.

On myös iloa ja rauhaa, joka kumpuaa ihmisen sisältä. Kun on katsonut kohti sitä, mitä pelkää. Kun on vihastunut siitä, mistä pitääkin. Kun on kestänyt sen, että tekee toisen silmissä väärin ja on toisen silmissä väärin olemassa. Kun on joutunut luopumaan omasta erinomaisuudestaan ja jäänyt tyhjän päälle. Kun on saanut anteeksi, ilo nousee sisältä eikä enää kaipaa ympärillä olevilta samaa kokemusta. Sisällä vallitseva rauha löytyy ulkoakin.


Kaarina-lehteen 13.11.13

maanantai 14. lokakuuta 2013

Aistien, järjen ja tunteen kolmiyhteys

Kuljin sisäisessä kaaoksessani hetken matkaa kahden romaanihenkilön rinnalla. (Seuraa juonipaljastuksia.) Riikka Pulkkisen Vieras-kirjassa Maria-pappi pakenee tunteita nostattavaa tilannetta ja lööppejä Helsingistä New Yorkiin ja viiden aistinsa varaan: tanssivien íhmisten rytmiin, ohikulkiessa kuultuihin keskustelunpätkiin, pannukakkujen, Cannoli-leivosten ja pizzasiivujen makuun, virtsan hajuun, vaikeuteen katsoa itseään peilistä. Taakse jää yritys pohtia yhdessä seurakuntalaisten kanssa uutta tapaa elää yhteisönä niin ettei viha saa siinä sijaansa, vaan rakkaus, jolloin heikot ja vahvat voisivat iloita ja kärsiä rinnakkain. Jäljelle jää Pyhä Henki, tämä hetki, syntyvä lapsi.

Kirsti Ellilän Kaivatut-kirjan toimittaja-Saara kaipaa kuollutta lastaan ja merkitystä elämäänsä. Hän päätyy päättelemään, että täytyy olla jokin tuntematon ydin, josta lähtevät unet ja unelmat ja kaikki mitä aavistamme, ja johon kaikki kerran myös palaa. "...sillä muuten missään ei ole järkeä, enkä minä voi elää maailmassa jossa ei ole järkeä." Hän käy velvollisuudesta terapeutilla ja tutustuu uteliaisuudesta naapurin mieheen, jonka lapsi on joutunut mieheltä kadoksiin äitinsä kanssa. Saara löytää elämälleen tarkoituksen tapahtumista, joiden kulkuun hän on mielestään ehkä vaikuttanut.

Omassa lepäävässä käsikirjoituksessani minä-henkilö koettaa saada selkoa tunteistaan niin kuin minä nyt. Hetkittäin olen selkeä ja tiedän, että käsikirjoitusta on vain tarjottava kustantajille, kun se kerran on halunnut syntyä. Mutta ei tarvita kuin muutama tilanne, jossa en saa kaipaamani laatuista huomiota, kun olen jo varma siitä, että minun pitäisi luovuttaa ja unohtaa käsis. Yhä opettelen sietämään yksinäisyyttä.

Osaisinpa kokea elämää kolmitasoisesti ja ilmaista sitä runoutena, jossa "on kyse kokemuksen syvistä versioista, jotka lisäävät tiedolliseen kokemukseen tunteellisen ja elämäkerrallisen".

Sitten luovutan taas - pelkäämisestä - ja annan mennä vaan. Luottaen maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan, niin kuin Kirsti muotoilee.


tiistai 1. lokakuuta 2013

Miten muuttaisin maailmaa?

Kastekahveilla minulta kysyttiin, minkä yhden asian muuttaisin yhteiskunnassa, jos voisin. Taikoisin tunnetaitoja kaikille ja varsinkin lasten ja nuorten parissa töitä tekeville.

Jos oppisimme käsittelemään ja kestämään erilaisia tunteita nykyistä paremmin, suurin osa maailman ongelmista ratkeaisi. Ei tarvitsisi pelätä toista erilaista, jos tuntisi itsensä ja omat pelkonsa ja mistä ne ovat syntyneet. Ei tarvitsisi jäädä vihan ja katkeruuden vangiksi, jos osaisi vihastua pienistä loukkauksista ja ilmaista sen saman tien. Ei tarvitsisi jäädä puolustuskannalle, kun pitäisi heti puolensa: minua ei kohdella näin.

Jos pystyisi tuntemaan osasyyllisyyttä asioista, jotka ovat huonosti, ei tarvitsisi ottaa uhrin roolia eikä hakea syyllistä muualta. Yhdessä voitaisiin miettiä, miten toimia toisin vastedes. Jos osaisi terveesti hävetä, tietäisi itse, milloin käyttäytyy huonosti. Jos osaisi antaa ja ottaa anteeksi, ei tarvitsisi koettaa hakea hyväksyntää muilta. Voisi kantaa vastuun tekemisistään itse ja antaa toisen huolehtia itse omista asioistaan omalla tavallaan.

Jos osaisi iloita olemassa olostaan ja muitten olemisesta, ei tarvitsisi ripustautua keneenkään. Jos pystyisi kuuntelemaan omia tunteitaan eli omaatuntoaan, eläisi onnellisena ja levittäisi tyytyväistä oloa muihinkin.

Ei olisi kuppikuntia, kiusaamisia, sotia, ahneutta, rikkauden tavoittelua eikä luonnon riistämistä.

Entä mikä on papin työssä vaikeinta, keskustelukumppanini jatkoi. Se että näen kyllä useinkin toisen tunteet, mutta olen kuin Silta-sarjan Saga Norén, en vain tiedä, miten reagoisin. Tarvitsen jonkun toisen sanomaan, mistä ongelmasta nyt on kyse. Sitten osaan reagoida ja edetä.

Niin että jos jollain on ajatus siitä, miten tunteita voisi Kaarinassa pitää esillä, niin mielelläni pohtisin asiaa yhdessä.

Kirkonmäellä -kolumni Kaarina-lehteen 2.10.2013

torstai 12. syyskuuta 2013

Meinasin lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, joka julkaisee esseitä ja runoja, mutta rupesikin ahdistamaan. Ahdistukseni näyttää olevan herkkä sanoille "henkilökohtainen" ja "intiimi".

Olen kuunnellut, mitä puhun ihmisille kuulumisinani ja mitä hartauspuheissa vanhuksille.

Olen ilmeisen iloinen ja helpottunut siitä, että olen työstänyt käsikirjoituksen taas kerran läpi. Enää tuskin tarvitsen sitä ottaakseni itse selvää itsestäni.

Ehkä vielä joskus työstän sen pohjalta jotakin muille iloksi. Saa nähdä.

Facebook äsken

maanantai 19. elokuuta 2013

Ajat muuttuvat. Kesätyöntekijä kertoi riparilla auttaneensa kahdeksannen käskyn oppimisessa selittämällä, ettei toisesta saa puhua pahaa. Vastasin että nuoruudessani sanottiin, ettei saa valehdella.

perjantai 2. elokuuta 2013

Älä tunnusta!

Parivuotias hoitolapseni rikkoi taannoin isompien lasten legorakennelmat. Toruin häntä siitä ja hän vastasi: En minä ole tuhma. Minä olen kiltti!
Täti kertoi vaivoistaan ja lopetti: Mutta mitään en tunnusta.
Rippikoululainen häiriköi oppimistilannetta jankkaamalla samaa kysymystä. Kun siitä huomautin, hän kysyi: Miten niin häiriköin?
Luulen, että jokainen, joka viitsisi miettiä, keksisi hetkessä lisää monta vastaavaa juttua. Välillä tuntuu, että oikeuslaitoksemmekin perustuu otsakkeessa mainitun periaatteen varaan, ainakin puolustuksen osalta.
Pienestä pitäen meidät on tässä kulttuurissa opetettu - ja me opetamme vuorostamme nuorempia - kätkemään pahan mielen ja ikävät tunteet, ennen muuta syyllisyyden ja häpeän.
Kun luen kiusattujen tarinoita ja kun joudun itse syytetyksi kiusaamisesta, hämmästyn aina sitä, kuinka vaikeaa tässä kulttuurissa on myöntää tosiasioita kuten ylipainoa. Kohta ehkä kielletään kokonaan sanan ”lihava” käyttö loukkaavana, sitten ”laiha”?
Eikö täysi, tosi elämä kuitenkin rakennu juuri tosiasioiden tunnustamiselle? Enkö voisi tunnustaa ja saman tien pahoitella sitä että toteuttaessani omaa tahtoani tulin pahoittaneeksi toisen mielen? Enkö voisi myöntää että tässä iässä kolottaa sieltä ja täältä enkä jaksa liikkua enää senkään vertaa, minkä ennen? Enkö voisi löytää keskusteluun uuden tulokulman, kun se muuttuu jankkaamiseksi? Voisimmeko vaikka kumpikin koettaa asettua toistemme asemaan?
Aina en ole oikeassa enkä koskaan täydellinen. Koskaan en pysty elämään kaikille mieliksi. Paha mieli on hyvä silloin kun se pysäyttää miettimään, mitä tulikaan tehtyä ja mitä voisi tilanteelle tehdä.
Yksin en selviä, mutta elämä kantaa. Anteeksipyynnön ja –annon jälkeen askel on kevyt.

Kolumni Kaarina-lehteen 7.8.2013

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kirkastussunnuntai


»Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa.” Matt. 17: 5

Jeesuksella oli hyvä hetki Kirkastusvuorella. Hänellä oli hetken keskusteluseuraa, joka tuntui häntä ymmärtävän: Mooses ja profeetta Elia.

Pietari kaksine tovereineen oli mukana. Hän seurasi noiden kolmen yhteistä olemista sivusta, ja ilo tarttui häneenkin. Kunpa tämä jatkuisi aina! Hänpä rakentaisi majat noille kolmelle!

Mutta hän ei tiennyt, mitä sanoi. Tilanne muuttui. Tuli pilvi, joka verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni. Pietari kumppaneineen pelästyi ja heittäytyi maahan kasvoilleen.

Sitten siinä olikin enää vain Jeesus, ja matka hänen kanssaan jatkui. Eteenpäin, kohti uusia vaikeuksia, kohti luvattua parempaa.



Kaarina-lehteen 10.7.2013

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Missä likapyykki pestään?



Olen ollut nyt viisi viikkoa kesälomalla ja toivoakseni työstänyt viimein valmiiksi kokonaisuuden, jossa on tunteita käsitteleviä tekstejäni lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta. Nyt olen vaiheessa, jossa kerron tärkeille ihmisilleni, mitä olen heistä kirjoittanut. Useimmille jutut ovat tuttuja aiemmista lukukerroista. Nyt neuvottelen siitä, paljonko voin mistäkin tilanteesta kertoa.

Kun kerron tunteista, kerron väistämättä henkilökohtaisista asioista ja yhtä väistämättä myös muista kuin itsestäni – tai tarkemmin sanoen siitä, miten olen muita ihmisiä ja itseäni tulkinnut. Kerron siis asioista, jotka moni kokee yksityisiksi, ja niistä lukemisen tirkistelyksi. 


Ennen yksin hakemaani avioeroa riitelimme viisi vuotta. Likapyykin peseminen ei onnistunut kotona, eikä se onnistunut pariterapiassa. Riitelimme paljon myös naispappeudesta. Mielestäni aihe on yleisesti kiinnostava, ja rinnastettavissa muihinkin idealistisiin ajatusrakennelmiin.

 

Tapani väittää kaikkeen vastaan näyttää periytyvän kummastakin suvustani. Minusta on yleisesti mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi myös sukutarinoihin, niihin ei niin kauniisiinkin. Niissä on elämän maku, vaikka olisivat kipeitäkin. Ne auttavat usein oivaltamaan jotain omistakin käyttäytymismalleista ja tarvittaessa muuttamaan niitä


Kirjan merkeissä tapasin äitini. Istuimme vastakkain ja kävimme taas kerran läpi minun muistojani ja hänen kokemuksiaan niistä.

Seuraavana yönä näin unen. Siinä äiti ajoi autoa ja minä istuin kyydissä metsäisellä tiellä.   Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn. Kohta matka jatkuu!


Kolumni Kaarina-lehteen 3.7.2013

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Uni

Kävin eilen äidin luona lukemassa hänen kansaan ne kohdat, joissa kerron hänestä kirjassa. Oli hyvät keskustelut taas, kuten öinen unenikin kertoo:

Äiti ajoi isoa autoa ja minä olin kyydissä metsäisellä tiellä. Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Nonni

Käsikirjoitus on vaiheessa, jossa alan kysellä ihmisiltä jotka siinä vilahtavat hetkistä kauemmin, haluavatko he yksittäisiin kohtiin poistoja, etäännytyksiä tai muita muutoksia.

Aikaa annan itselleni kesän loppuun. Jos epäilet mahdollisesti olevasi mukana, muttet jaksa odottaa, otanko yhteyttä vai en, kysele toki.



Merja Auer

Jeesus, Pietari ja minä

Ajatusleikki tunteiden samuudesta






Ihmisen pitää päästä päähenkilöksi, jotta tarina olisi uskottava (kristinuskon salaisuus on se, että jokainen ihminen tietää olevansa jeesus).

                                                                 Risto Ahti



Lukijalle

Tämän kirjan tarina ei etene mihinkään. Tässä pyöritään samojen tunteiden kanssa vuodesta ja vuosituhannesta toiseen.

Koodiavaimeksi lukemiseen annan Antti Pietiäisen kaavion seuraavalla sivulla. Kaavio perustuu tarinoihin, joita hän on kuullut ihmisiltä psykologisessa vyöhyketerapiassa. Olen lukenut Raamattua Pietiäisen kirja ”Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan” toisessa kädessäni ja kerron nyt, miltä näytti.

Olen koettanut kertoa omista tunteistani vuosia kirjeissä, päiväkirjoissa, blogeissa, kolumneissa sekä taannoin kirjoittamassani romaanikäsikirjoituksessa Iloinen synnintunnustus, jota ei koskaan julkaistu. Kirsti Ellilä käytti sitä ehdotuksestani pohjana romaanilleen Pappia kyydissä. Romaanista tuli itsenäinen, fiktiivinen teos.

Tähän kirjaan poimin joitain kohtia noista vanhoista teksteistä. Kursivoidut kohdat ovat melko suoria sitaatteja ”autenttisista” teksteistä kuten päiväkirjasta, kirjeistä tai evankeliumeista.

Pahoittelen sitä, ettei minulla ole tahtoa nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja että kirjoittaessani tunteistani joudun kirjoittamaan myös siitä, miten olen tulkinnut toisia ihmisiä. Pahoitteluni myös Jeesukselle ja opetuslapsille siitä että psykologisoin heitä  kovakouraisesti.

Kiitokset kaikille, jotka ovat tämän tekstin eri versioita ja palasia kanssani ihmetelleet ja kritisoineet – tai vain lukeneet.


Tunteiden karusellissa on yltäkylläisempää kuin mitä järki uskoisi!

Ruissalon pyörätiellä juhannuspäivän iltana 2013

Merja Auer 



Lisäys 27.6.:




TUNTEIDEN DYNAMIIKKAKAAVIO

Oheinen tunteiden dynamiikkakaavio kuvaa tunteiden prosessoinnin eri vaiheita.

Kun ensimmäinen raja on ylitetty, on kaksi mahdollisuut­ta: kohdata ja prosessoida perustunteet pelko, viha, syylli­syys ja häpeä (ylimmät ympyrät), jolloin niiden antitilan piilovalta lakkaa, tai kieltäytyä prosessoinnista tunteen lii­allisen pelottavuuden tai paljastavuuden takia ja siirtyä takaisin järjellä kontrolloituun antitunteeseen (nuoli alas, alimmat ympyrät).

Aina kun tunteen kohtaaminen onnistuu, ihminen siir­tyy seuraavaan yhä syvemmällä olevaan tunteeseen (nuoli oikealle, ylimmät ympyrät). Näin edetään onnellisessa ta­pauksessa toiselle rajalle asti. Ihminen voi tosin koska ta­hansa pysäyttää prosessin ja hypätä takaisin antitunneti­laan, joka on hänen sillä hetkellä toteuttamansa elämänta­pamalli (nuoli alas).

Perustunteiden prosessointi on kuin sipulin kuorimista. Se etenee kierros kierrokselta (nuolien kulkusuuntainen myö­täpäivään kulkeva ympyrä). Esimerkiksi järki-ihminen voi hypätä kohtaamaan syyllisyyttään (nuolet oikealle, ylimmät ympyrät), kieltää sen uudelleen (nuoli alas) ja palata järki-­ihmisen tilaan (nuolet vasemmalle, alimmat ympyrät).

Kun prosessointi on edennyt toiselle rajalla, seuraa uuden­laisia ongelmia. Syyllisyys ja varsinkin häpeä ovat usein niin vaikeita asioita nykykulttuurin järki-ihmiselle, että hän ei ky­kene ainakaan heti nöyrtymiseen ja anteeksiantoon. Järki-ih­minen luiskahtaa lähes aina totuuden pakenemisen ja itsen­sä kieltämisen tielle (toinen raja, nuoli oikealle alaviistoon).

Länsimainen kulttuuri, varsinkin angloamerikkalainen, elää järkisidonnaisessa tilassa, jossa vallitsee puhdasmuo­toinen antitunnekulttuuri (itsensä kieltäminen, kolme vii­meistä alinta ympyrää).

Itse asiassa järki-ihminen ei voi edes aavistaa, mitä tarkoittaisi tunteiden kohtaaminen ja sen seurauksena eläminen aidon tunnekulttuurin tilassa (itsen­sä tunteminen, kolme viimeistä ylintä ympyrää).




Antti Pietiäinen:
Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan




Jeesus, Pietari ja minä

Sisältö:


Hyppy

Vältelty pelko

Läpi eletty pelko

Torjuttu viha

Ilmaistu viha

Väistetty syyllisyys

Kannettu syyllisyys

Salattu häpeä

Kestetty häpeä

Kielletty anteeksianto

Anteeksianto

Estetty rakkaus

Ilo ja rakkaus

Julistettu totuus

Totuus, rauha, onni ja vapaus

Kivoja kirjoja ja nettisivuja

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Idea

kirjaan löytyi tänään. Kirjan työnimi on Jeesus, Pietari ja minä. Kirja tunteista.

--

6.6.

Ei sittenkään, vaan:  Ajatusleikki tunteiden samuudesta.

(Alaotsikko siis.)

--

9.6.

Pääotsikko: Minä, Pietari ja Jeesus.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Menettämisen taito



Kävin kaupassa vasta iltakymmeneltä, mutta hikeä valuu silti otsalta kulmakarvoihin. Ylähuuli helmeilee. Vaatteet kostuvat.

Olin melkein viikon vuokramökillä merenrantakalliolla.  Ajattelin etukäteen kirjoittavani kirjaa siellä. Kirjoitin vähän parina päivänä, mutta sain työn sopivaan vaiheeseen, josta jatkaa toiste.

Kaarinamessut, joista olin niin innoissani, eivät jatku syksyllä, kun niissä kävi niin vähän ihmisiä vapaaehtoisesti. Mutta iloitsen yhä, että sain kokeilla tunnemessuja ja valmistella niitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa.

Joka kesä minulla on ollut huikeat haaveet siitä, millaista rippikoulussa voisi olla. Aina petyn jossain määrin. Tänä keväänä sovimme isosten ja muitten ohjaajien kanssa leirin motoksi ”Lupa tuntea kaikki tunteet”. Se on paljon luvattu, mutta tiimimme vaikuttaa pätevältä.

Koetan harjoituksen vuoksi sallia itselleni pettymyksen tunteen. Muistan kirjoittamisen opettajani neuvon: Kun pelkää jotain tilannetta, on turha koettaa ajatella itseään rohkeammaksi kuin on. Sen sijaan kannattaa ajatella uusiksi ne, joita pelkää.

Kuumuuden otan vastaan ajattelematta. Se vain on ympärilläni. Kirjoittamisen hankaluus on ajoittaista. Muistan yhä myös ilon jonka ajatusten saaminen sanoiksi saa aikaan. Kaarinamessuista en olisi tiennytkään, mitä niitten kanssa syksyllä tekisin. Nyt vapautuu aikaa ja voimia johonkin muuhun.

Rippikoululaisten joukossa muutkin kuin minä taitavat jännittää ja sählätä. Toisen tunteita näyttää olevan paras ottaa vastaan olemalla hiljaa ja kuuntelemalla, auttamalla tarvittaessa tarinaa hiukan eteenpäin. Ajattelemalla siis toista ja hänen kertomustaan eikä itseään ja osaamattomuuttaan. Luopumalla hetkeksi omasta tavastaan hahmottaa maailma ja varsinkin menettämällä oma varmuus siitä, miten asioiden ehdottomasti kuuluisi olla.

Luopuessaan saa. Kun ei enää tiedä asioita varmasti, löytää uutta.

Kolumni Kaarina-lehteen 5.6.2013

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Lomatyöpäiväkirja

Loma alkoi viikko sitten. Lauantaina oli pihatalkoot ja sunnuntaina sain mielestäni tärkeimmät rästityöt tehtyä virastolla. Loppuja koetin lähetellä sähköpostilla muitten huoleksi sekalaisella menestyksellä.

Maanantaina lähdin lähiseudulle vuokraamalleni rantamökille. Palasin tänään. Kirjoitin parina päivänä, tai oikeammin kävin viime kesänä kokoamiani tunnetekstejä uudestaan läpi ja ryhmittelin ne uudestaan.

Nyt pitäisi paneutua talven aikana kertyneihin tunnemessumuistiinpanoihin ja katsoa, olisiko niille käyttöä.

Pitäisi?

Pitäisi siinä mielessä, että tiedän sen olevan seuraava askel.

Pitäisi pysähtyä maistelemaan ensimmäiseksi pelkoa. Antaa mieleen nousta hetkiä, jolloin olen pelännyt. Löytää sama tunne evankeliumiteksteistä.

Mutta huomaan kokevani pettymystä siitä, että Kaarinamessujen idea floppasi, niin kuin etukäteen pelkäsin. Tai siis etten saanut useampaa ihmistä innostumaan niistä. Lohdutuksekseni pari ihmistä odottaa minun palaavan lomalta, jotta voisimme keskustella.

Kaarinamessut jäävät kirkkoherran päätöksellä tauolle. Toisaalta olen siitä iloinenkin. Vapaa keskittymään muihin töihin.

Tavallaan riittää, että sain toteuttaa ne ja että ne menivät niin kuin menivät.

Tavallaan?

Oikeasti. Pettymys olkoon turhaa.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Maistelen ajatusta, että tyytyisin elämään elämäni loppuun ilman kumppania. Ei hullumpaa.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Lomaan on kaksi viikkoa. Sitten kirjoitan.

Riparin leiripalaveriin on kolme yötä. Silloin isoset tulevat mukaan hässäkkäämme, ja vanhemmat.

Huomenna käyn Helsingissä. Sieltä olen lähtöisin.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Mistä ilon löytäisin?



Sananlaskujen kirjan kirjoittaja näkee ilon jo maailman ja ihmisten luomisessa. Hän puhuu Viisaus-nimisenä hahmona, joka tuo mieleen Jumalan Pojan:

"Olin läsnä, kun Herra pani taivaat paikoilleen
ja asetti maanpiirin syvyyksien ylle,
… kun hän pani merelle rajat,
loi rannat patoamaan sen vedet,
ja kun hän lujitti maan perustukset.
Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään,
hänen ilonaan päivät pitkät,
kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.
Maan kiekko oli leikkikalunani, ilonani olivat ihmislapset.”

Lapset ovat tunnetusti ilahduttavimmillaan juuri nukahdettuaan. Kun ensimmäiset ihmislapset alkoivat opetella omaa tahtoaan, Isä Jumala lähetti heidät kylmään maailmaan.


Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina oli taas iloinen tunnelma. Oltiin tutustuttu Jumalan ja Ihmisen Poikaan. Tämä oli elänyt täyden elämän iloineen ja kipuineen, rehellisenä itselleen ja omille tunteilleen sillä hinnalla, että oli saanut aika ajoin ihmisten vihat päälleen. Hänet oli lopulta tapettu, mutta myös herätetty kuolleista. Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin ihmisiin, ennustukset täyttyivät. Tämäkin Jeremiaan näky:

"Tulee aika", sanoo Herra, "jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan Herra!' Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään."

Pietari lopetti helluntaisaarnansa vetoomukseen: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana." Uskaltakaa tuntea itse, älkää taipuko sen mukaan, mitä luulette toisten teiltä odottavan! Olkaa omia itsejänne!


”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, Paavali kirjoittaa roomalaisille ja neuvoo näitä hyväksymään seuraansa myös heikompia veljiä, jotka valikoivat ruokansa, vaikka vahvemmat tietävät kaiken ruuan olevan kelvollista, Jumalankin silmissä.

Kuinkahan lähellä Jumalan valtakunta on sitä, että osaa olla oma itsensä ja antaa toisten olla sitä mitä nämä ovat? Kompastumatta siihen että odottaa toisen olevan samanlainen kuin minä ja ajattelevan ja tuntevan samoin kuin minä? Senkin uhalla että välillä tapahtuu väistämättä törmäyksiä ja eroja?


Toukokuun Kirkko ja me -lehden Kuukauden sana

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ihmisen huuto

Siitä asti kun kuulin keskeneräisestä kirkosta, jota on rakennettu pitkälti yli sata vuotta, olen halunnut sen nähdä.

Mitään muuta en tiedä haluavani nähdä.

Syksyllä kaksi kaveriani suunnittelivat huvikseen matkaa Barcelonaan. Sanoin lähteväni mukaan.

Opin, että kirkon on suunnitellut Gaudi.

Maanantaina saavuimme kaupunkiin. Katselimme kirkkoa varovasti parvekkeeltamme.


Tiistaina tutustuimme Gaudin suunnittelemaan puutarhakaupunkiin josta tulikin puisto, kun 60 tontista vain kaksi meni kaupaksi. Siellä oli Universumi-patsas.






Keskiviikkona kävimme katedraalissa ja sen luostarin puutarhassa ja koetimme tilata Sagrada Familiaan netistä lippuja, mutta tilaussivu oli koko ajan nurin. Torstaina menimme heti aamusta jonottamaan.

Kirkko oli kuin ihmisen huuto.

Jo ensimmäisenä iltana silmäni ahmivat metroaukolta näkyvää Syntymä-julkisivua, sen lempeitä patsashahmoja yltäkylläisenä ryöppyävän kivikaaoksen keskellä ja valkeita kyyhkyjä ylhäällä elämänpuun ympärillä.


Mutta kirkkoon mentiinkin sisään Kärsimys-julkisivulta.





Kirkko aukeni suurena korkeana valoisana salina, josta ei saa jakaa kuvia ilman anottua lupaa. Keskeisellä paikalla sielläkin on Ristiinnaulittu polvet jyrkästi koukussa, katse luotuna ylös. Aikani kirkkoa kierreltyäni, katseltuani ylhäältä alas valuvaa valoa ja kirkkautta, värikylläisiä lasimaalauksia ja luettuani vaikuttavia perustekstejämme kiersin ristiinnaulitun lähelle katsomaan, mitä hän kirkossa näkisi jos näkisi.

Kaukana hänen edessään kohosi Kunnia-julkisivun valtavan korkea ikkuna ja sen keskellä isä-hahmo istumassa, Isä meidän -rukouksen yläpuolella, moderni kerrostalo taustanaan.

Ihmisen pojan elämä huipentui huutoon isän edessä. Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi. Emme huuda täällä yksin.





Torstaina katselin taloa, joka aaltoili.



En huutanut kertaakaan koko matkan aikana, mutta kuljin tarvittaessa omia teitäni.




sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Onni ja Rauha -messu 21.4.2013

 Ovella partiolaiset jakavat jokaisen käteen pienen kiven.

Alkusoitto Niko: Niin hieno maailma

Alkulaulu 29 Kerran usko lapsuuden

Johdanto

Tervetuloa Onni ja Rauha -messuun! Tämä on viimeinen seitsemän Kaarinamessun sarjasta, joissa on pysähdytty eri tunteita tarkastelemaan. Tänään tutkimme hetkiä, jolloin tunsimme onnea ja rauhaa. Luonnossa, tärkeiden ihmisten lähellä, musiikkia kuunnellessaan, mielsistä työtä tehdessään, kuka missäkin. Uskon, että jokainen on joskus ollut onnellinen ja rauhallinen ja tietää siis, mistä puhumme.

Laulu 118 Taas yllemme aurinko saa

Johdatus rippiin

Kädessäni on kivi. Siinä ovat kaikki asiat, jotka estävät minua olemasta nyt onnellinen ja rauhallinen. Siinä on pelko, että puhun liian vaikeita eikä kukaan ymmärrä mitä haluan sanoa. Siinä on pettymys siitä, ettei enempää ihmisiä käynyt tunnemessuissa. Siinä on syyllisyys siitä, etten halua tehdä asioita toisten mieliksi. Siinä on häpeä siitä, että kuljen omaa tietäni.

Nämä tunteet ja kaiken muun, mikä mieltäni painaa, saan tuoda sisimmässäni Jumalan eteen. Hän on kerran itse elänyt ihmisen elämän ja tietää siksi kaikki vaivani. Hän ei niitä pelästy. 

Laulamme Synnintunnustuslaulun. Sen aikana jokainen tuo oman kivensä tänne alttarille.

Synnintunnustus = laulu 53, jonka aikana viedään kiviä alttarikaiteella olevaan koriin

Synninpäästö

Kiitoslaulu 104 Kiitos kun saan tässä olla

Saarna: Kolme tarinaa onnesta ja rauhasta
Hanna-Mari - Jeesus luonnon keskellä
Laura - Jeesus lasten ja nuorten parissa
Merja - Jeesus aterialla

Hänellä oli kaksitoista läheistä ystävää. Yhdessä he olivat kulkeneet ympäri maata, puhuneet monenlaisille ihmisille ja monenlaisten ihmisten kanssa. He olivat herättäneet sekä ihastusta että vihastusta ja saaneet monet voimaan paremmin - ja jotkut jotka eivät heitä ymmärtäneet ehkä huonomminkin. 

Usein he olivat istuneet yhteisellä aterialla päivän päätteeksi. Mutta nyt olisi viimeinen kerta. Hänen kuolemansa lähestyi, ja hän tiesi sen. Tämän jälkeen hän ei enää istuisi iltaa yhdessä ystäviensä kanssa tässä maailmassa.

Mutta nyt oli hyvä olla tässä. Kaikki koolla, perinteinen pääsiäisateria katettuna. Vielä saattoi kertoa ystäville, kuinka hän olikaan tätä hetkeä kaivannut ja kuinka kaikki kipeäkin mikä tulisi tapahtumaan kuului Jumalan valtakunnan tulemiseen. Kaiken jälkeen he olisivat jälleen koolla, olisivat yhtä Jumalassa.

Aterian loppupuolella hän otti leivän ja siunasi sen niin kuin pääsiäisaterialla oli tapana, mursi sen paloiksi, antoi ystävilleen ja sanoi: Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.

Sitten hän otti viinimaljan ja sanoi: Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne. Mutta tälle samalle pöydälle ojentaa yhdessä minun kanssani kätensä myös minun kavaltajani.

Ystävät alkoivat kysellä: En kai se ole minä?


Uskontunnustus

Laulu 35 Tartu käteen Jumalan

Johdatus rukous- ja ehtoollisosaan - Laura


Ehtoollisrukous

Jumalan Karitsa

Ehtoollinen + lauluja

37 Pyhiinvaeltajan laulu
33 Minne tie vie
30 Kirkossa
63 Tänään häneen uskon
9 Anna mun etsiä
Tai jotain muuta

Ehtoollisen aikana ja jälkeen voi käydä myös rukousalttareilla: 
Helmialttari
Ihmekukkien alttari (paperikukat aukeavat vesimaljassa ja näyttävät mietelauseensa)
Leirikuvien alttari
Tarinapiiri kirkon takaosassa (tyynypiiri johon voi istahtaa kuuntelemaan tarinaa)
Onni -mind map

Ehtoollisen kiitosrukous

Laulu 98 Tuulien teitä

Esirukous - Laura?

Herran siunaus

Loppulaulu 124  Ilta pimenee – kaanonina?

Loppusoitto + Nikon laulu

Partiolaiset keräävät kolehdin ovilla koreihin.

Partiolaisten laittama iltapala.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Mietin riippumattomuutta. Kotimaa-lehdessä oli tänään haastatteluni, enkä ole puhunut siitä kenenkään kanssa. Tai no, eilen työntekijäkokouksessa kerroin sanoneeni haastattelijalle, että suhtaudun kirkkoon yhtä kriitiisesti kuin aikoinaan Paavalin synodiin tai Evankeliumiyhdistykseen, mutta täällä minulla on tilaa olla eri mieltä toisin kuin niissä.

Sitä ei lue haastattelussa, ja se oli sitä paitsi eilen. Ja kärjistys.


Rippikoulukoulutuksessa tänään pysyin hyvällä mielellä, kun ihmiset tulivat luokseni juttelemaan hetkiksi. Olen sitä jostain syystä hidas myöntämään. Ihmisten tärkeyttä kuitenkin, hetkissä.

Naistenpiirissä maanantaina mietittiin onnen ja rauhan hetkiä. Minulla onnesta tuli ensimmäisenä mieleen hyvät hetket lasten kanssa ja rauhasta maisemat.

Maisemiin yksinäisyys sulaa.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Vastarannan kiiski

Tänään tunnuin keräävän kaiken vastustuksen itseeni syksyn suunnittelukokouksessa. Mikä ei ole totta muuten kuin hetkellisenä tunteena.

Olen tammikuusta johtanut uutta messutiimiä olematta kuitenkaan kenenkään lähiesimies. Siinä on kaksi kanttoria, lähetyssihteeri, lähetys-, aikuis- ja rukoustyön papit sekä minä. Siellä olin saanut läpi ajatuksen että sunnuntai-iltoihin voisi koota muutenkin toteutettavia tilaisuuksia niin että joka sunnuntai olisi jotakin, jota muutenkin järjestäisimme. Kaarinamessuja, konsertteja, parisuhdeiltoja, raamattuiltoja, virsi-iltoja, saarnaetkoja. Ajatus oli tiimin luoma sovellutus yhdestä tammikuisesta yleisönosastokirjoituksesta jossa ehdotettiin sunnuntai-iltoihin säännöllisiä kevyitä jumalanpalveluksia silloin kun seurakunnissa on enemmän kuin yksi jumalanpalvelus, ja näihin sulautettuja konsertteja ym.

Tänään kaikki tuntuivat olevan ajatusta vastaan, tiimiläisistämme lähtien. Kirkkoherrakin, jo suunnitellessamme tätä päivää viime viikolla. Silloin sanoin, että voi olla, ettei se tule toimimaan, mutta minusta olisi silti mukavaa, jos tiimit pysähtyisivät hetkeksi ajattelemaan asiaa. Voisi olla, että kaikki sanoisivat ei, ja sitten rauhoittuisin.

Diakonia- ja lapsityö sanoivat omasta mahdollisesta osuudestaan ei, kanttorit osittain kyllä. Nuorisotyö kysyi nuorilta Facebookissa kesken kokouksen, halusivatko nämä messunsa sunnuntaiksi vai perjantaiksi ja nuoret vastasivat sunnuntaiksi.

Niinpä meille tulee 6 nuortenmessua sunnuntai-illoiksi, 3 raamattuiltaa, 3 parisuhdeiltaa jotka jo olivat siellä, 1 musiikki-ilta - ja Kaarinamessut muutetaan Nuoren seurakunnan veisu-illoiksi.

Mutta se hetki oli mielenkiintoinen, kun yksi toisensa perään ihmiset halusivat kertoa ettei kellonajoilla ja päivillä ole mitään merkitystä ja muutama sai tilan kertoa turhautumisesta koko toimintaamme tai osiin siitä.

Tällaisesta minä pidän.

torstai 28. maaliskuuta 2013

En enää elä minä

Palmusunnuntaina kävin Tuomiokirkossa kuuntelemassa Bachin Johannes-passion. Edellisestä kerrasta tuli kuluneeksi 35 vuotta.

Kuuntelin Bachin (ja suomentajan) tulkintaa tapahtumista. Kuuntelin ja tunnistin: tämä oli minulle jossain määrin totta tai ainakin kaipauksen kohde 1978 Johanneksen kirkossa Helsingissä:

Oi suuri rakkaus, rakkaus vailla määrää,
joka sinut vie tälle tuskan tielle.
Elin maailman iloissa ja riemuissa,
ja sinun täytyy kärsiä!

--

Päästääkseen minut syntieni näännyttävistä siteistä
Vapahtaja antaa sitoa itsensä.
Parantaakseen minut täydellisesti syntieni taakasta
antaa hän haavoittaa itsensä.

--

Kallis Vapahtajani, saanko sinulta kysyä:
Kun sinut nyt on naulittu ristille ja itse olet sanonut:
Se on täytetty! Onko minut vapautettu kuolemasta?
Voinko tuskasi ja kuolemasi kautta periä taivaan valtakunnan?
Onko koko maailman vapautus tässä?
Et voi tosin tuskaltasi sanoa mitään.
Kuitenkin pääsi painaen nyökkäät hiljaisesti: Kyllä!

--

Kuuntelin evankelista Johanneksen sanoja. Kuuntelin Jeesuksen sanoja, jotka valkoiseen pukeutunut pohjalaisbasso lauloi. Kaikesta etäännytyksestä huolimatta tunnistin jotain itsestäni nyt tai ainakin kaipaukseni kohteen. "Kristinuskon salaisuus on että jokainen tietää olevansa Jeesus."

Ketä etsitte?
Minä se olen.
Ketä etsitte?
Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos te siis minua etsitte, antakaa näiden mennä!
Enkö joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?
Olen aina opettanut synagogissa ja temppelissä enkä ole tehnyt mitään salassa.
Jos puhuin pahasti, näytä toteen, että se oli pahasta. Jos tein oikein, miksi minua lyöt?
Sinäpä sen sanoit, että olen kuningas. Olen sitä varten syntynyt ja tullut maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen joka on totuudesta kuulee ääneni.
Vaimo, katso poikasi!
Katso äitisi!
Minun on jano!
Se on täytetty!

Katson ihmistä, joka uskaltaa olla se mikä on. Kantaa vastuun itsestään, tekemisistään ja sanomisistaan ja vielä ihmisistä lähellään. Ilmaisee tarpeensa ja harminsa. Antautuu keskusteluun. Ei salaile. Kestää sen mitä tuleman pitää.

Katson Jumalaa joka on yhtä ihmisen kanssa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vaikea ja ilkeä luonteeni

Helmikuun viimeisenä sunnuntaina:

On tuskallista kutsua ihmisiä kylään torstai-illaksi ja suostua siihen että harvalle sopii. Hylätyksi tulemisen tunne pulpahtaa esiin vähäisimmästäkin vastamäestä.

Pelkään järjettömästi sitä, mitä paljastankaan kirjassa, ja sitä, ettei kukaan kirjaa lue. Tukeudun ajatukseen, ettei minun tarvitse tuollaisista välittää. Kirja halusi syntyä, synnytin sen ja nyt se alkaa elää omaa elämäänsä, minusta paljoa välittämättä.

Mollaan silti itseäni ja tekemisiäni koko ajan.

Minun on  helpompi kestää että ihmiset eivät tule torstaina kuin että he eivät tule lauantaina. Lauantaikutsu olisi ollut julkea, torstai turvallinen. Uskallan edes silloin, uskallan edes kutsua!




Torstaina, Kalevalanpäivänä ennen kirjan julkistamistilaisuutta:

Kerron paikallislehden toimittajalle, kuinka nykyihmiset puhuessaan tunteistaan puhuvatkin hyvin usein kaappiin varastoiduista kuolleista koiranpennun raadoista, Risto Ahdin mukaan. Sanon yrittäneeni elää toisin, elää tunteitani läpi ja saada ne ilmaistuksi omin sanoin.

"- Nyt kun tunteet ovat taas menneet laidasta laitaan ja riepotelleet minua samalla tavalla kuin ennenkin, olen pohtinut onko tästä ollut mitään hyötyä, hän hymähtää. - Ehkä ymmärrän ja kestän tunteitani aiempaa paremmin, mutta en ole niiden kanssa vieläkään sopusoinnussa."

Väitän, että ihmiset kyllä tunnistavat myönteisen ja kielteisen tuntemuksen, mutta heillä ei ole sidettä syvimpiin tunteisiinsa. Vastaan ilon ja häpeän olevan omimmat tunteeni. Häpeän tunteeseen liittyy pelko hylätyksi tulemisesta.

"- Ilo pienistä asioista on kuitenkin nykyisin vallitseva tunne minussa, mutta mukana kulkee pieni alakuloinen pohjavire."

Sitten toimittaja kysyy, olenko hankala ja vaikea ihminen, vai kirjoitanko raadollisen avoimesti. Sekä että, myönnän auliisti. Olen niin hankala, että minun pitää kirjoittaa, jotta kestäisin itse omia tunteitani.

Kerron runokokoelman julkaisun olevan testi: jos kestän tämän, uskallan varmaankin julkaista myös pitemmän tekstin tunteista. Minulta on kyselty, kestänkö kuitenkaan julkaista niin henkilökohtaisia asioita omasta elämästäni.

"– Kyllä se pelottaa minua, mutta samalla minulla on nähdyksi tulemisen tarve. En kaipaa kiittämistä tai kehuja, vaan sitä että joku näkisi minut sellaisena kuin olen."


Illalla:

Luokseni tulee juuri sen verran ihmisiä, että jokaisen alle riittää istuin. Tunnelma on leppoisa.



Kaksi viikkoa myöhemmin:
 
Toinen paikallislehti ilmestyy. Toimittaja on kirjoittanut julkistamistilaisuudessa puhumani perusteella, että kirjan keskimmäisessä osassa selvitän itselleni, mikä pitää minut aina vain yksipuolisesti rakastuneena mieheen, joka vastaa kaikkeen "en tiedä." Toimittaja mainitsee kirjan luettuaan tietävänsä sen kirjoittajasta enemmän kuin monesta tutustaan oppii koko elämän aikana.




Muutama läheinen kyselee, miksi pitää kirjoittaa kaikesta tästä. En tiedä. Vaitelias veljeni toivoo, että jatkan kirjoittamista.

Sunnuntaina:

Olen toivonut ettei Ilomessussa kerrottaisi vitsejä. Suutun kun siellä kerrotaan vitsejä. Väännän asiaa messun jälkeen vitsinkertojan kanssa. Hän väittää minun käskyttävän muita. Minä väitän esittäneeni toivomuksen ja odottaneeni, että kollega osaa ottaa huomioon vammani vitsien kestämisen suhteen. Pääsemme yhteisymmärrykseen, ymmärtääkseni.



Mietin itsekseni narsistisuuttani. Olen kiinnostunut itsestäni paljon enemmän kuin muista ja heidän näkökannoistaan. Mietin kiinnostustani muihin narsisteihin. Muistan Raimo Mäkelän lehtijuttua 1990-luvulta. Sen mukaan narsistin kanssa elämiseen on kolme vaihtoehtoa: alistuminen, jatkuva taistelu tai pakeneminen. Kaikki toimivat, myös vuorotellen.

Lasken myymäni kirjat: 35, ja yhtä monta lahjoitettua.

Sitten:

Kuulen siunauskeskustelussa vainajan hankaluudesta. Sitaatti haastattelustani lehden etusivulla on jäänyt mieleen: kun tunteet ovat voimakkaat, niiden sanojen muotoon pukeminen auttaa hetkeksi.



http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/463269/Kevaan+runoesikoisia

http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/no-niin-turun-sanomat-on-huomioinut.html

http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/kirjakevatta-turpaan-tupaan-karajiin.html

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Minun henkeni riemuitsee



Vitsi tappaa tunteet, toteaa joku Facebookissa. Tv-dokumentti näyttää, kuinka lähes koko urheilumaailma välttelee kertomasta totuutta dopingista, välttelee ”katastrofaalista häpeää”.

Nauru karkottaa ikävän tunteen. Vaikeneminen pitää sen ainakin osittain muilta piilossa. Jäljelle jää vain epämääräisen tyytymätön olo.

Kun enkeli näyttäytyy Marialle, tämä ei pakene pelkoaan nauruun niin kuin Saara aikoinaan. Maria ei kiellä huoltaan outoja puhuvasta pojastaan, vaikka poika hermostuu sen ilmaisemisesta. Maria ei välttele ristin luo tuloa, kun poika kärsii häpeärangaistuksen.

Tie hetkeä kestävämpään iloon vie totuuden tunnustamisen kautta, häpeän kautta. Tässä olen ollut liian arka, tässä ilmaissut vihani epärakentavasti, tässä en osannut kunnioittaa toista sellaisena kuin hän on, tässä en kestänyt myöntää olevani itse samanlainen kuin ihminen joka minua suututtaa.

Tähän nöyryytykseen myönnyttyäni minut valtaa ilo siitä että olen olemassa ja ilo ihmisistä ja asioista joita minulla on. En enää kaipaa jatkuvasti jotakin uutta ja entistä ihmeellisempää.

Merja Auer johdattelee Ilo olla olemassa –Kaarinamessun Marian ilmestyspäivänä 17.3. klo 17


Kaarina-lehteen 13.3.2013

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kirja nimeltä Silitän katajaa

"Vilpittömyys taivaallista" olivat kaksi viimeistä sanaa, jotka lisäsin kirjaani pari vuotta sitten.

Kirjassa on joitain runoja, ja sitten merkintöjä eli minulle merkittäviä lauseita, joitten läpi olen voinut katsella ristiriitaista elämääni jossain määrin rauhoittuneena ja ilakoiden. Näin näen, tai ainakin näin jossain vaiheessa. Nähtyäni voin panna ristiriidan sivuun ja jatkaa matkaa kevein askelin.

Kansallinen ja Akateeminen kirjakauppa ovat kuulemma ottaneet kirjaa kumpikin 2 kpl myyntiin. Se näkyy olevan myös Levykauppa Äxän nettimyynnissä. Täältä löytyy esittelykin.

Minäkin saan myydä sitä, mutten alle kirjakauppahintojen: merja.auer@gmail.com.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kuinka kirja julkistetaan

Otetaan lounaskutsu vastaan ja kysytään ruokapöydässä kautta rantain emännältä, josko hänellä olisi aikaa ja haluja tehdä naposteltavaa viikon päästä isommalle joukolle.

Voitetaan vakaumus ettei kukaan kuitenkaan halua tulla ja kysellään pari ihmistä kerrallaan niitä illaksi kylään jotka jotenkin liittyvät kirjan syntyyn paitsi sellaisia joitten mielestä kirjaa ei olisi pitänyt tehdä.

Tilataan siivooja siivoamaan remonttipölyt pois.

Pyydetään tuttu tyttö aloittamaan homma kellarista, jolloin itsekin on pakko tehdä jotain eli siivota tavarapinoja pois.

Leikkautetaan tukka.

Päätetään, mitä laitetaan päälle.

Otetaan aamulla ruuat vastaan, autetaan salaatin pilkkomisessa ja jutellaan niitä näitä. Saadaan kyyti Kirjakahvilaan.

Annetaan haastattelu Kaarina-lehdelle. Annetaan ottaa valokuvia puistossa.

Komennetaan aikuisia lapsia tervehtimään kustantajaa ja saadaan siitä moitteita.

Juodaan kuohuviiniä.

Kuunnellaan kustantajan kirjan esittelyjä, kummankin nyt julkaistavan sekä tulevien, ja Unto Monos- & Somero happeningin suunnitelmia.

Annetaan Samin kertoa ensin kirjastaan ja lukea palindromirunojaan.

Saadaan oma kirja käteen, kun pyydetään.

Huomataan, että on täysin mahdollista lukea omia runojaan ääneen ja valita niitä luettaviksi.

Saadaan Samilta kirja ja annetaan hänelle kirja.

Juodaan pullakahvit.

Huomataan, että on täysin mahdollista kirjoittaa kirjoihin omistuskirjoituksia.

Pyydetään henkiseltä tuelta kyyti kotiin ja koemaistetaan salaatit, pizzat ja lihapullat hänen kanssaan.

Istutaan yksin ja katsotaan kirjaa.

Piilotetaan vielä kenkiä ja kaulaliinoja eteisestä yläkertaan.

Saadaan äidiltä kolme isoa ruusua ja hyvä sitaatti Tove Janssonilta, kun Eeva Kilven kirjasta ei löytynyt mitään.



Saadaan siskolta katajanoksa ja ilmoitus, että se on ihan väärässä paikassa ruusumaljakossa. Se kuuluu pöydälle röhnöttämään.

Myönnetään että sisko on oikeassa. Siirretään oksa pöydälle.

Selitetään hänelle yksi runo.

Jutellaan niitä näitä siskon, langon, äidin ja esikoisen kanssa. Kehutaan ruokia ja siskon tuomaa kakkua.

Istutaan kaksistaan esikoisen kanssa, kuunnellaan Perkon virsijazzia ja jutellaan harvakseltaan juuri sillä tavoin kuin on hyvä.

Otetaan ihmisiä ja kukkia ja selityksiä kukattomuuksista vastaan. Kerrotaan muille, milloin on keneenkin tutustunut. Juodaan tervetulomaljoja ja syödään.

Luetaan itsekseen tekstiviestejä niiltä jotka eivät tulleet.

Luetaan pyynnöstä runoja ääneen ja kerrotaan niistä.

Kirjoitetaan omistuskirjoituksia.

Pakataan ylimääräisiä ruokia lapsille mukaan ja jääkaappiin.

Pyyhitään seuraavana päivänä pölyt puolityhjistä astiakaapeista ennen tiskikoneen tyhjennystä.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Anteeksiantomessu



Alkusoitto

Alkulaulu Tuli kirkkoon mies ja lapsi

Johdanto



Kaarinamessuista  



Laulu 9 Anna mun etsiä

Evankeliumi Tuhlaajapoika ja saarna




Oli poika joka halusi lähteä pois kotoa, pikkuveli. Ehkä häntä pelotti tylsä, päivästä toiseen samanlaisena jatkuva elämä. Ehkä hän pelkäsi jämähtävänsä paikoilleen niin kuin isänsä ja isoveljensä. Ehkä hän ajatteli armahtaa itseään: hänen ei ollut pakko jäädä kotiin. Ehkä. En tiedä varmasti. 

Joka tapauksessa hän pyysi isältään oman osuutensa tulevasta perinnöstä. Isä suostui poikansa tahtoon, ja poika lähti puolet isänsä omaisuudesta mukanaan muille maille.

Maailma aukeni kaikkine mahdollisuuksineen hänen edessään. Hän pääsi pois vanhasta ja tylsästä. Hänellä oli varaa kokeilla kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Uusia maisemia, uusia ruokia, uusia juomia, uusia ihmisiä, uusia rahalla hankittuja ystäviä. Hän hamusi itselleen kokemuksia aina vain enemmän ja enemmän, entistä voimakkaampia elämyksiä.







Sitten rahat loppuivat pojalta, ja muiltakin siinä maassa, jossa hän oli. Poika jäi yksin. Ruokakin loppui. Tuli nälänhätä koko maahan. Poika koetti ansaita ruokansa paimentamalla sikoja, mutta niittenkään ruokaa hänen ei annettu syödä. Häntä suututti ehkä ja kiukutti. Entiset ystävät ja työnantaja kiusasivat häntä selvästi, sulkivat ulkopuolelle, eivät enää puhuneet hänelle mitään, hylkäsivät.





Aikansa kiukuteltuaan poika käänsi katseensa itseensä. Ehkä hän huomasi kohdelleensa isäänsä samoin kuin ns. ystävät olivat kohdelleet häntä: hän oli jättänyt isän yksin, hylännyt hänet, tuhalnnut kaikki saamansa rahat.

Hän alkoi nähdä kotielämän hyviä puolia. Hän muisti, kuinka kotona palvelijatkin saivat syödä vatsansa täyteen.

Hän näki tehneensä väärin isäänsä kohden. Hän tunsi syyllisyyttä ja katui.





Häntä hävetti. Hän ei ollut sen arvoinen että häntä voisi enää kutsua isänsä pojaksi. Hänhän oli perintönsä jo kuluttanut pois.

Hän armahti itseään: Hänen ei ollut pakko jäädä tänne nöyryytettäksi. Ei ollut pakko tehdä väkisin.

Hän lähti kotiin. Vaikkei hän kelpaisi enää pojaksi, ehkä kuitenkin palvelijaksi?



Mutta ennen kuin hän ehtii kotiin, tulee isä häntä juosten vastaan: Minun rakas poikani! Nyt pidot pystyyn! Poikani joka oli kuollut elää taas!



Isoveli on ollut pellolla töissä. Kun hän lähestyy kotia, hän kuulee juhlahumun ja kuullessaan syyn siihen, hänen mielensä mustuu. Hylkääkö isä hänet, jättää ilman juhlia, vaikka hän on kiltisti ahertanut kotona monet vuodet? Miksi huonosti käyttäytynyttä veljeä nyt juhlitaan, jopa ilman häntä?

Isä katsoo häntäkin hellästi. Poikani, kaikki mikä on minun on myös sinun. En minä sinua hylkää. Turhaan lasket aherruksesi määrää. Kaikki on valmiina ilman sitäkin. Arkikin on juhlaa, sillä saamme olla yhdessä ja saamme kaiken mitä tarvitsemme. Kelpaat sellaisena kuin olet.

--


Johdatus rippiin





Meidänkin mielemme mustuu toisinaan. Toiveemme ja haaveemme eivät toteudu. Petymme toisiin ihmisiin ja itseemme.


Jeesuksenkin mieli oli välillä musta. Hän pettyi, kun ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Hän pelkäsi tulevaa kärsimystään ja kuolemaansa. Hän vihastui ihmisten ymmärtämättömyydelle. Hän syyllistyi hyvien tapojen ja sovinnaisuussääntöjen rikkomiseen. Hän armahti välillä itseään ja vetäytyi ihmisten parista pois yksinäisyyteen. Ei ollut pakko jaksaa loputtomiin. Hän vaikeni, kun häntä pilkattiin ja ruoskittiin. 


Jeesuksen seuraajat ovat alusta lähien olleet keskenään joistakin asioista eri mieltä. Ei ole ollut pakko jatkaa tiettyjen ihmisten kanssa, vaan on voinut lähteä omille teilleen, uskollisena itselleen. Sinne minne Jumala on itse kutakin johdattanut.



Tunnustakaamme musta mielemme ja vaikeutemme kuunnella sisintämme.


Synnintunnustus = laulu 53

Synninpäästö

Kiitoslaulu 104 Elämä on nyt

Uskontunnustus

Johdatus rukous- ja ehtoollisosaan

Kolehtilaulu 5. Hieno maailma

Ehtoollisrukous

Jumalan Karitsa

Ehtoollinen + lauluja



Kiitosrukous

Virsi

Esirukous

Herran siunaus

Loppulaulu

Loppusoitto + Nikon laulu: Olet vapaa 31

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Sodassa rauhaa

Tiistaina menin pitämään aamunavausta yläasteelle.

Nuoret asettuivat istumaan pitkin jumppasalin seiniä eivätkä riveihin keskilattialle niin kuin ennen.

Tavat muuttuvat, ajattelin. Tässä koulussa en ollut käynyt pariin vuoteen.

Ne vain menevät tuonne, tulee naisopettaja sanomaan. Haittaako se? No ei.

Haluatko, että he istuvat toisin, tulee miesopettaja kysymään. No voisi olla kyllä kiva ettei selkäni takana ole ketään. Hän komentaa etuseinältä ihmiset sinisen viivan taakse ja vielä kääntymään minuun päin.



Iltapäivällä viihdyn kaksi tuntia synttärikäynnillä. Ensimmäisen tunnin jälkeen en vielä pääse irrottautumaan. Päätän odottaa seuraavan bussin. Säästän taksirahat, mutta en ehdi olla vastaanottamassa riparilaisiani ensimmäiselle tunnille, sillä monistan heille vielä kevään ohjelman.

Kun tulen saliin, he istuvat pöytien ympärillä ja ovat rutistaneet paikalle tuomani messukasukat mytyiksi, vaikka olin tarkoittanut heidät istumaan tuolirinkiin. Yksi pojista aloittaa keskustelun jonkun taululle piirtämän kirkkoveneen kristillisestä symboliikasta.

Viisikymmentä minuuttia myöhemmin suutun. Tavallisesti niin tapahtuu leirin puolivälissä. Meno salissa jatkuu siitä huolimatta entisenlaisena.

Puolentoista tunnin kuluttua olen käynyt läpi pienen murto-osan aikomistani asioista. Pääni on tyhjentynyt tiimellyksessä kaikista aikomuksistani ja olen ollut monta tovia vain vaiti.

Puhuttelen yksitellen muutaman tyypin. Suulain osaa asettua asemaani ja kertoa minulle, missä vastasin huonosti ja missä hyvin.

Puhallan tilanteen ulos kirkon keittiössä kollegalle. Bussissa totean itselleni, ettei tässä auta muu kuin puhutella kaikki 19 erikseen, niin huonosti olin itsekin kai käyttäytynyt.

Virastolla päätän tehdä sen sähköpostitse. Saan kuusi vastausta ja seuraavana päivänä kaksi.

Perjantaina soitan lopuille.

Olemme yhtä, yhdessä teemme rippikoulustamme jonkinmoisen.



sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Armoa uupuneille suorittajille

Sanajumalanpalveluksen Poikluomassa omistan kaikille, jotka haluaisivat vaan olla talviunilla tekemättä mitään, mutta eivät anna siihen itselleen lupaa.

Pyytäkäämme siis rauhaa ulkopuoleltamme laulamalla:


Tule rauhan Henki, Henki Jumalan, tule lailla tuulen, merten pauhinan.
Tule rauhan Henki köyhään sydämeen, lohdutuksen Henki mielen kipeyteen.
Tule rauhan Henki, esteet murenna, vapauden Henki, näytä valoa.
Tule rauhan Henki, hiljaa kohota katse ylös maasta, kohti Kristusta.
Tule rauhan Henki, silloin voimaa saan, sydämeni turvaa yksin Jumalaan.


Talven selkä taittuu. Joulun jälkivietto vaihtuu paastonaikaan valmistautumiseen. On kolmas sunnuntai ennen paastoa. Vielä voimme hetkeksi kääntää ajatuksemme seimeen, ihmiseksi tulleeseen joulun lapseen ja omaan syntymäämme.

Kohdussa saimme vain olla. Olimme yhtä äitimme kanssa. Oli lämmintä ja turvallista. Vieläkin peiton alla sikiöasennossa saattaa tuntua hyvältä.

Tunnistamme tuon olon myös monesta hengellisestä laulusta: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.

Paratiisi- ja taivaskuvaukset muistuttavat tuota autuasta tilaa. Saa vain olla, huolta vailla, kaikki on hyvin.

Ehkä tuossa kaipauksessa on kuva pelastuksesta. Jumala katsoo meihin rakastaen ja hyväksyen kuin äiti lapseensa.

Jumalan valtakunta näyttäytyy myös anteeksiantona, itsensä ja toisen tekojen näkemisenä rehellisesti. Näin tapahtui. Tämä satutti minua ja tuo sinua. Kun sen vapaaehtoisesti toisillemme tunnustamme, olemme vapaat katkeruudesta. Ja jos emme siihen keskenämme pysty, voimme tunnustaa asian jollekin, joka sen pystyy kuuntelemaan, esimerkiksi Jumalalle.

Synnintunnustus ja -päästö


Kiitos, kun saan tässä olla. Kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla opetella elämään.
Kerto:
Halleluja, halleluja, halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä, esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää.
Kerto
 
Emme pelkää pahan ansaa, emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa, joka aina elää saa.
Kerto
 
Valo pimeyttä voittaa, luomakunta odottaa.
Pian uusi päivä koittaa, täynnä Herran kunniaa.
Kerto

 


Jer. 9: 22-23
Näin sanoo Herra:
- Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan,
älköön rikas rikkaudellaan.
Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä,
että tuntee minut
ja tietää, mitä minä tahdon.
Sillä minä olen Herra,
minun tekoni maan päällä
ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja.
Niitä minä tahdon myös teiltä,
sanoo Herra.


1.
Ken tahtoo käydä Herran askelissa,
ken tahtoo käydä Herran askelissa,
käy tietä vehnänsiemenen:
kuin siemen hänkin kuolee,
kuin siemen hänkin kuolee.

2.
Hän kulkee tietä kaiken luomakunnan,
hän kulkee tietä kaiken luomakunnan.
Se täytyy loppuun kulkea.
Ja elämän se antaa,
ja elämän se antaa.

3.
Ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja myrskytuulet pyyhkivät.
Ja pieni siemen kuolee,
ja pieni siemen kuolee.
 

4.
Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
ja siemen muuttuu leiväksi.
Ja toinen ruokkii toista,
ja toinen ruokkii toista.

5.
Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
ja nyt hän meille kaikille
on elämä ja autuus,
on elämä ja autuus.


Matt. 20: 1-16
Jeesus sanoi:
    "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
    Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'
    Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."

--


Jumalan valtakunta näytetään meille tässä epäoikeudenmukaisena. Mies palkkaa työttömiä töihinsä eripituisiksi ajoiksi ja lupaa jokaiselle saman palkan. Palkanmaksun hän käskee aloittamaan niistä, jotka olivat vähiten töissä. Muut odottavat saavansa enemmän kuin nämä, mutta ei, kaikki saavat saman palkan, niin kuin oli sovittu, ja eniten töitä tehneet ovat kovin kiukkuisia.

”Ystäväni, katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?” mies kysyy.


Toisaalla Jumalan valtakuntaa verrataan häihin, iloiseen juhlaan ja yhteen tulemiseen. Jumala on yhtä lähellä jokaista; yhteys häneen on yhtä läheisenä tarjolla kaikille. Siitä seuraa myös yhteys keskenämme, olimmepa kuinka erilaisia tahansa.

Pelastus on tullut, yhteys Jumalaan, toisiimme, itseemme ja kaikkeen luotuun on olemassa. Pohjimmiltamme olemme kaikki yhtä, sillä Jumala on läsnä kaikessa.

Saamme Jumalalta jokapäiväisen leipämme, sen mitä tarvitsemme, jokainen yhtä lailla. Niin kauan kuin katsomme häneen, antajaan, kaikki on hyvin. Oman minän merkitys katoaa. Riittää, että saa olla olemassa, saa ruokaa jostakin, katon päänsä päälle ja vaatetta ylle.

Kun alamme katsella ympärillemme ja verrata itseämme ja saamiamme lahjojamme muihin, putoamme pois tyytyväisyydestä. Alamme laskea lahjalle hintaa, millä sen korvata, millä sen ansaita. Laskemme lahjalle arvon ja itsellemme myös, sen mukaan, kuinka arvokkaita lahjoja olemme saaneet.

Jeesuksen vertauksessa viimeksi tulleet osasivat ottaa lahjan vastaan, jokapäiväisen toimeentulonsa. Muut luulivat että lahja piti ansaita.
 
Toisinaan vaikuttaa siltä että elämme yhteiskunnassa jossa kaikki pitää ansaita.



Pinja Lappi: Anna anteeksi


Olemme oppineet psykologiasta, että jos lapsella menee huonosti, vanhemmat eivät ole onnistuneet olemaan hyväksyvässä vuorovaikutuksessa hänen kanssaan silloin kun hän oli aivan pieni. Hän ei ole oppinut tuntemaan itseään ja tunteitaan, jos vanhemmilla ei ole ollut kykyä nähdä ja ymmärtää häntä sellaisena kuin hän on.

On vanhempia, jotka ovat osanneet katsoa pikkulastaan iloiten ja jotka ovat tunnistaneet lapsen tunteet, osanneet nimetä ne ja antaa niille tilaa. He ovat osanneet tuottaa lapselle pettymykisä (niin kuin vertauksen mies), He ovat olleet läsnä lapselleen lähes kokopäivän ajan.

On vanhempia jotka ovat olleet muissa maailmoissa osan päivästä eivätkä ole ymmärtäneet, mitä heidän lapselleen kuuluu, eivät ole nähneet eivätkä kuulleet lastaan kuin hetkittäin.

On niitäkin vanhempia jotka ovat olleet tavalla tai toisella poissaolevia lähes koko ajan. Jokin muu asia on ollut lasta tärkeämpää ja vienyt kaikki voimavarat.

Poissaolevinkin äiti ja isä ovat kuitenkin antaneet lapselleen lahjaksi elämän. Se mitä muuta he ovat pystyneet antamaan riippuu siitä mitä he itse aikanaan ovat saaneet ja oppineet omilta vanhemmiltaan. Emme voi syyttää vain heitä. He ovat ja me olemme lenkki monen sukupolven jatkumossa. 

Meille kaikille on annettu sama armo elää tätä ihanaa ja kamalaa elämää. Meille on annettu mahdollisuus ottaa vastaan hyvää iloiten ja vastalahjaa laskelmoimatta. Meillä on myös mahdollisuus kohdata vastoinkäymisiä ja muuta pahaa pakenematta avuttomaksi uhriksi tai kovettumatta tunteettomaksi. Jos emme vanhemmiltamme saaneet tarpeeksi hyväksyviä katseita ja kosketuksia, saatamme löytää niitä vielä aikuisina joltain muulta.

Voi oppia kuuntelemaan tervettä omaatuntoaan ja puhua lempeästi ääneen epäkohdista, joita näkee. Voi etsiä rakentavia tapoja ilmaista vihastumistaan. Voi elää Jumalan rakastavien silmien edessä ja hänen varassaan. Voi katsella maailmaa hiukan ulkopuolisena, muukalaisena, jolle jokin muu on tärkeämpää kuin oman itsensä pönkittäminen ja omaisuuden haaliminen. Voi tehdä jotain pientä kuin ohimennen pelkästä elämisen riemusta.

Noustaan tunnustamaan uskomme Isään, kaiken hyvän antajaan, ristiriitaiseen Poikaan ja rauhan ja rakkauden Henkeen.


Uskontunnustus

Kolehtivirsi Päivä vain ja hetki kerrallaan

Esirukous + Muista niitä jotka hiljaa...

Isä meidän

Herran siunaus

Sydämellä Jeesuksen
olla on niin suloinen.
On niin ihmeen rauhaisaa
niin kuin unta ihanaa.

Kahden kanssa Jeesuksen
olla on niin suloinen,
turvallista, hiljaista
siipiensä suojassa.

Niin kuin äiti helmassaan
vaali pienokaisiaan,
niin myös Poika Jumalan
hoitaa tainta taivahan.

Hiljaa varro sydän vain,
turvaa yksin Häneen ain.
Älä mistään huolehdi
Jeesus on sun kanssasi.