sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Armoa uupuneille suorittajille

Sanajumalanpalveluksen Poikluomassa omistan kaikille, jotka haluaisivat vaan olla talviunilla tekemättä mitään, mutta eivät anna siihen itselleen lupaa.

Pyytäkäämme siis rauhaa ulkopuoleltamme laulamalla:


Tule rauhan Henki, Henki Jumalan, tule lailla tuulen, merten pauhinan.
Tule rauhan Henki köyhään sydämeen, lohdutuksen Henki mielen kipeyteen.
Tule rauhan Henki, esteet murenna, vapauden Henki, näytä valoa.
Tule rauhan Henki, hiljaa kohota katse ylös maasta, kohti Kristusta.
Tule rauhan Henki, silloin voimaa saan, sydämeni turvaa yksin Jumalaan.


Talven selkä taittuu. Joulun jälkivietto vaihtuu paastonaikaan valmistautumiseen. On kolmas sunnuntai ennen paastoa. Vielä voimme hetkeksi kääntää ajatuksemme seimeen, ihmiseksi tulleeseen joulun lapseen ja omaan syntymäämme.

Kohdussa saimme vain olla. Olimme yhtä äitimme kanssa. Oli lämmintä ja turvallista. Vieläkin peiton alla sikiöasennossa saattaa tuntua hyvältä.

Tunnistamme tuon olon myös monesta hengellisestä laulusta: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.

Paratiisi- ja taivaskuvaukset muistuttavat tuota autuasta tilaa. Saa vain olla, huolta vailla, kaikki on hyvin.

Ehkä tuossa kaipauksessa on kuva pelastuksesta. Jumala katsoo meihin rakastaen ja hyväksyen kuin äiti lapseensa.

Jumalan valtakunta näyttäytyy myös anteeksiantona, itsensä ja toisen tekojen näkemisenä rehellisesti. Näin tapahtui. Tämä satutti minua ja tuo sinua. Kun sen vapaaehtoisesti toisillemme tunnustamme, olemme vapaat katkeruudesta. Ja jos emme siihen keskenämme pysty, voimme tunnustaa asian jollekin, joka sen pystyy kuuntelemaan, esimerkiksi Jumalalle.

Synnintunnustus ja -päästö


Kiitos, kun saan tässä olla. Kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla opetella elämään.
Kerto:
Halleluja, halleluja, halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä, esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää.
Kerto
 
Emme pelkää pahan ansaa, emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa, joka aina elää saa.
Kerto
 
Valo pimeyttä voittaa, luomakunta odottaa.
Pian uusi päivä koittaa, täynnä Herran kunniaa.
Kerto

 


Jer. 9: 22-23
Näin sanoo Herra:
- Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan,
älköön rikas rikkaudellaan.
Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä,
että tuntee minut
ja tietää, mitä minä tahdon.
Sillä minä olen Herra,
minun tekoni maan päällä
ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja.
Niitä minä tahdon myös teiltä,
sanoo Herra.


1.
Ken tahtoo käydä Herran askelissa,
ken tahtoo käydä Herran askelissa,
käy tietä vehnänsiemenen:
kuin siemen hänkin kuolee,
kuin siemen hänkin kuolee.

2.
Hän kulkee tietä kaiken luomakunnan,
hän kulkee tietä kaiken luomakunnan.
Se täytyy loppuun kulkea.
Ja elämän se antaa,
ja elämän se antaa.

3.
Ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja myrskytuulet pyyhkivät.
Ja pieni siemen kuolee,
ja pieni siemen kuolee.
 

4.
Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
ja siemen muuttuu leiväksi.
Ja toinen ruokkii toista,
ja toinen ruokkii toista.

5.
Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
ja nyt hän meille kaikille
on elämä ja autuus,
on elämä ja autuus.


Matt. 20: 1-16
Jeesus sanoi:
    "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
    Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'
    Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."

--


Jumalan valtakunta näytetään meille tässä epäoikeudenmukaisena. Mies palkkaa työttömiä töihinsä eripituisiksi ajoiksi ja lupaa jokaiselle saman palkan. Palkanmaksun hän käskee aloittamaan niistä, jotka olivat vähiten töissä. Muut odottavat saavansa enemmän kuin nämä, mutta ei, kaikki saavat saman palkan, niin kuin oli sovittu, ja eniten töitä tehneet ovat kovin kiukkuisia.

”Ystäväni, katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?” mies kysyy.


Toisaalla Jumalan valtakuntaa verrataan häihin, iloiseen juhlaan ja yhteen tulemiseen. Jumala on yhtä lähellä jokaista; yhteys häneen on yhtä läheisenä tarjolla kaikille. Siitä seuraa myös yhteys keskenämme, olimmepa kuinka erilaisia tahansa.

Pelastus on tullut, yhteys Jumalaan, toisiimme, itseemme ja kaikkeen luotuun on olemassa. Pohjimmiltamme olemme kaikki yhtä, sillä Jumala on läsnä kaikessa.

Saamme Jumalalta jokapäiväisen leipämme, sen mitä tarvitsemme, jokainen yhtä lailla. Niin kauan kuin katsomme häneen, antajaan, kaikki on hyvin. Oman minän merkitys katoaa. Riittää, että saa olla olemassa, saa ruokaa jostakin, katon päänsä päälle ja vaatetta ylle.

Kun alamme katsella ympärillemme ja verrata itseämme ja saamiamme lahjojamme muihin, putoamme pois tyytyväisyydestä. Alamme laskea lahjalle hintaa, millä sen korvata, millä sen ansaita. Laskemme lahjalle arvon ja itsellemme myös, sen mukaan, kuinka arvokkaita lahjoja olemme saaneet.

Jeesuksen vertauksessa viimeksi tulleet osasivat ottaa lahjan vastaan, jokapäiväisen toimeentulonsa. Muut luulivat että lahja piti ansaita.
 
Toisinaan vaikuttaa siltä että elämme yhteiskunnassa jossa kaikki pitää ansaita.



Pinja Lappi: Anna anteeksi


Olemme oppineet psykologiasta, että jos lapsella menee huonosti, vanhemmat eivät ole onnistuneet olemaan hyväksyvässä vuorovaikutuksessa hänen kanssaan silloin kun hän oli aivan pieni. Hän ei ole oppinut tuntemaan itseään ja tunteitaan, jos vanhemmilla ei ole ollut kykyä nähdä ja ymmärtää häntä sellaisena kuin hän on.

On vanhempia, jotka ovat osanneet katsoa pikkulastaan iloiten ja jotka ovat tunnistaneet lapsen tunteet, osanneet nimetä ne ja antaa niille tilaa. He ovat osanneet tuottaa lapselle pettymykisä (niin kuin vertauksen mies), He ovat olleet läsnä lapselleen lähes kokopäivän ajan.

On vanhempia jotka ovat olleet muissa maailmoissa osan päivästä eivätkä ole ymmärtäneet, mitä heidän lapselleen kuuluu, eivät ole nähneet eivätkä kuulleet lastaan kuin hetkittäin.

On niitäkin vanhempia jotka ovat olleet tavalla tai toisella poissaolevia lähes koko ajan. Jokin muu asia on ollut lasta tärkeämpää ja vienyt kaikki voimavarat.

Poissaolevinkin äiti ja isä ovat kuitenkin antaneet lapselleen lahjaksi elämän. Se mitä muuta he ovat pystyneet antamaan riippuu siitä mitä he itse aikanaan ovat saaneet ja oppineet omilta vanhemmiltaan. Emme voi syyttää vain heitä. He ovat ja me olemme lenkki monen sukupolven jatkumossa. 

Meille kaikille on annettu sama armo elää tätä ihanaa ja kamalaa elämää. Meille on annettu mahdollisuus ottaa vastaan hyvää iloiten ja vastalahjaa laskelmoimatta. Meillä on myös mahdollisuus kohdata vastoinkäymisiä ja muuta pahaa pakenematta avuttomaksi uhriksi tai kovettumatta tunteettomaksi. Jos emme vanhemmiltamme saaneet tarpeeksi hyväksyviä katseita ja kosketuksia, saatamme löytää niitä vielä aikuisina joltain muulta.

Voi oppia kuuntelemaan tervettä omaatuntoaan ja puhua lempeästi ääneen epäkohdista, joita näkee. Voi etsiä rakentavia tapoja ilmaista vihastumistaan. Voi elää Jumalan rakastavien silmien edessä ja hänen varassaan. Voi katsella maailmaa hiukan ulkopuolisena, muukalaisena, jolle jokin muu on tärkeämpää kuin oman itsensä pönkittäminen ja omaisuuden haaliminen. Voi tehdä jotain pientä kuin ohimennen pelkästä elämisen riemusta.

Noustaan tunnustamaan uskomme Isään, kaiken hyvän antajaan, ristiriitaiseen Poikaan ja rauhan ja rakkauden Henkeen.


Uskontunnustus

Kolehtivirsi Päivä vain ja hetki kerrallaan

Esirukous + Muista niitä jotka hiljaa...

Isä meidän

Herran siunaus

Sydämellä Jeesuksen
olla on niin suloinen.
On niin ihmeen rauhaisaa
niin kuin unta ihanaa.

Kahden kanssa Jeesuksen
olla on niin suloinen,
turvallista, hiljaista
siipiensä suojassa.

Niin kuin äiti helmassaan
vaali pienokaisiaan,
niin myös Poika Jumalan
hoitaa tainta taivahan.

Hiljaa varro sydän vain,
turvaa yksin Häneen ain.
Älä mistään huolehdi
Jeesus on sun kanssasi.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Häpeämessu 20.1.2013


 Kuva: Pinja Lappi

 

Alkusoitto: Zihua taxi: To be holding you

Alkulaulu: Nsv 127 Varjoista maan

 

Johdanto

 

Rakkaat ihmiset.

 

Olemme, jotkut meistä ainakin, ehkä tulleet tänne väsyneinä, sillä tämä elämä väsyttää ja rasittaa meitä milloin enemmän, milloin vähemmän. Tänään tutkimme elämisen hankaluutta häpeän näkökulmasta.

 

Useimmat meistä tuntevat nolouden ja häpeän tunteet. Muistamme, miten häpeä toisinaan lähtee nousemaan ylös vatsanpohjasta, takertelee kurkussa ja hiipii poskia pitkin silmiin. Silloin haluaisi olla jossain muualla, piilossa, ja olla vaiti, puhumatta mitään. Ihan niin kuin Eeva ja Aatami huomattuaan Jumalan pian näkevän heidät ja teon joka vielä hetki sitten oli tuntunut hyvältä.

 

Eevasta ja Aatamista alkaen meidän esi-isämme, isovanhempamme ja vanhempamme ovat hävenneet, sukupolvi sukupolven jälkeen. Me kannamme kaikkien sukupolvien varjoja mukanamme, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kannamme vuosisatojen ja –tuhansien ajan kerrostunutta häpeää.

 

Monessa suvussa olemme oppineet olemaan hiljaa tapahtuneista itsemurhista, insestistä, mielisairauksista, vammaisuudesta, sodasta ja monesta muusta häpeällisestä asiasta. Olemme valehdelleet ja vaienneet muiden mukana, peitelleet asioita puhumalla kiertoilmauksin ja koettaneet kääntää ajatuksemme iloisempiin asioihin.

 

Näin tehdessämme toistamme sitä, miten meitä on kohdeltu. Mutta Vapahtajamme kehottaa meitä tekemään toisin, muuttamaan mielemme.

 

Siksi puhumme tässä messussa häpeällisistä asioista. Tänne on rakennettu kaksi rukousalttaria, joiden äärellä voimme käydä myöhemmin tutkailemassa häpeää, joka liittyy äkillisesti lähteneisiin, itsemurhan tehneisiin poikiin ja ystäviin tai sellaiseen erilaisuuteen, joka eristää muista, vammaisuuteen.

 

Äsken kuulemamme laulu To be holding you oli Teemu Karttusen kirjoittama. Teemu ei jaksanut elää. Ulkopuolisen silmin vähäiset asiat saivat hänet tuntemaan liian suurta häpeää.

 

 

 

Häpeällä on kyllä hyväkin tehtävänsä, silloin kun se ei ylitä kohtuullisia mittojaan. ”Terve häpeä osoittaa ihmiselle hänen oikean kokonsa.  Se kertoo, milloin ihminen on astumassa toisen rajojen yli,” Tommy Hellsten kirjoittaa. Terve häpeä laittaa meidät ottamaan myös toiset ihmiset huomioon. Tämä mitä tein tai sanoin tai jätin tekemättä, satutti toista, oli hänelle pahaa.

”Häpeä on hyväksyvän vastavuoroisuuden puuttumista”, kertoo netissä kiertävä määritelmä. Häpeän, kun en saa hyväksyvää vastausta. Häpeän, kun en osaa vastata toiselle.

”Häpeä on paljastettua olemista toisen katseen edessä, tietoisuutta siitä, että toinen näkee, olematta valmis tai halukas siihen, että tulee nähdyksi”, psykologi Erik Erikson kertoo.


Laulu: Nsv 58 Taisteluni

Evankeliumit ja saarna

 

”Häpeä on hyväksyvän vastavuoroisuuden puuttumista.” Emme tiedä, mitä Jeesus tunsi, mutta meille kerrotaan, kuinka hän joutui tilanteisiin joissa me tuntisimme häpeää.


Luuk. 4
33 Synagogassa oli mies, jossa oli saastainen henki. Se huusi kovalla äänellä: 34 "Voi, mitä sinä meistä tahdot, Jeesus Nasaretilainen? Oletko tullut tuhoamaan meidät? Minä tiedän, kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!" 35 Mutta Jeesus käski henkeä ankarasti: "Ole vaiti! Lähde hänestä."

 

Luuk. 19

41 Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden 42 ja sanoi: "Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. 43 Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. 44 He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi."


”Häpeä on paljastettua olemista toisen katseen edessä, tietoisuutta siitä, että toinen näkee, olematta valmis tai halukas siihen, että tulee nähdyksi.”

Saastainen henki näki, kuka Jeesus oli, mutta pelkäsi ja kavahti häntä, ei katsonut hyväksyen, koska tiesi, ettei Jeesus tahtonut hänelle hyvää, miehen riivaajalle ja kiusaajalle.

”Terve häpeä osoittaa ihmiselle hänen oikean kokonsa.  Se kertoo, milloin ihminen on astumassa toisen rajojen yli.”

Jeesus katsoi Jerusalemia kutsuen sitä rakastavasti luokseen, mutta jerusalemilaiset kavahtivat häntä.

Jumalan Poika joutui astumaan ihmisten rajojen yli, loukkaamaan heitä, ehkä siis myös häpeämään. Ainakin heprealaiskirjeen kirjoittaja näkee hänen kärsineen häpeästä välittämättä, kärsineen häpeärangaistukset ja lopulta häpeäkuoleman. Ehkä hänen kärsimiseensä kuului myös ihmiset jotka näkivät hänet kuka minkäkinlaisena.


Valmistelimme pari viikkoa sitten tätä messua joukolla, jossa oli Marja-Liisa Kujanpää ja Mirja Karttunen, joiden pojat Markus ja Teemu eivät jaksaneet elää kovin vanhoiksi, ja Kaarina Peltonen, jonka ystävä ja hengellinen veli samoin lähti tästä elämästä äkkiä, kun ei enää jaksanut. Hengessä mukana oli Toni Leppäahon äiti Tarja. Näitten neljän miehen kuvat ovat Äkillisesti lähteneiden alttarilla.

Keskustelimme siitä, kuinka itsemurhan jälkeen ei enää osattukaan keskustella vanhojen ystävien kanssa. Ystävät tiesivät kyllä, mitä oli tapahtunut, mutta he eivät jaksaneet vain olla lähellä. Heillä ehkä oli mielessä, miten he olisivat halunneet auttaa, ja he ehkä jäivät tuon toiveen vangeiksi sen sijaan, että olisivat vain olleet rauhassa läsnä, antaneet tilaa mielessä vellovalle kaaokselle.

Puhimme siitä, kuinka ei voi tuntea syyllisyyttä, siitä mitä teki tai jätti tekemättä, kun poika ei puhunut mitään etukäteen. Miten meille voi tapahtua jotakin niin kauheaa? Tuntuiko Jeesuksen läheisistä samalta, kulkihan hänkin rohkeasti kohti kuolemaa?

 

Kuuntelemme laulun, jonka Teemun ystävät tekivät hänen muistokseen:

 

 

Helena ja Kalevi: Entä jos http://www.youtube.com/watch?v=ncjHUwbQAm4

 

 

Facebook on muuttanut maailmaa tälläkin kohdalla. Siellä on monelle itsemurhan tehneelle muistosivut, joilla käydään pitkään muistelemassa ja kertomassa, missä tilanteissa ystävä on vielä tullut mieleen. Siitä mistä on vaikea puhua, onkin helppo kirjoittaa nettiin. Mutta entä kasvotusten?

 

Ollaanko minulle vihaisia, jos alan puhua asioista, joista suvussa on aina vaiettu? Jäänkö yksin?

Ja olenko niin häpeän leimaama, etten kestän kosketusta, vai olenko sen arvoinen, että minua hellästi kosketaan?

 

Opetuslapsetkin häpesivät. Meille kerrotaan Pietarista, joka häpesi kiellettyään kolme kertaa tuntevansa Jeesuksen, ja Juudaksesta, joka häpesi sitä, että oli kavaltanut Jeesuksen. Kumpikin tunnusti häpeänsä. Vapaaehtoinen häpeänsä tunnustaminen vapauttaa häpeästä. Kannattaa kuitenkin katsoa, kenen hyväksyvää katsetta hakee.

 

Juudas tunnusti kansan johtomiehille, ja palautti rahat, jotka oli palkkiokseen saanut. Johtomiehet käänsivät katseensa hänestä pois, ja Juudas meni ja hirttäytyi.

 

Pietari sai nähdä ylösnousseen Jeesuksen ja vastata kolmeen kertaan, että kyllä hän rakasti tätä. Hän sai arvatenkin nähdä hyväksyvän katseen.

 

Jeesus kantoi meidän häpeämme, suostui vertaiseksemme siinäkin.

 

Keskustelimme oman tiensä kulkijoista. Monet omana itsenään elävät ovat muiden silmissä Jumalan hulluja, kuten Franciscus Assisilainen, joka eli yhteiskunnan ulkopuolella. Mutta he uskaltavat puhua ääneen sen, minkä oikeaksi tuntevat ja kokevat, eivätkä heilu joukon mukana niin kuin meriheinät aallokossa. He kantavat itse häpeänsä – sillä he ovat yhtä Kristuksen kanssa.

 

He ottavat vastuun siitä, että ovat osa sukupolvien ketjusta, eivätkä syytä vain muita siitä, mistä tuntevat häpeää.

 

Itsensä kohtaaminen pelottavaa, sanoi Anja Kurhela, joka myös oli valmistelemassa messua, mutta kun putoan, putoan vain omaan itseeni.

 

Putoan Jumalan syliin, Jumalan joka on kaikessa läsnä ja pohjalla kuitenkin.



Johdatus rippiin

Tunnustamme seuraavan virren sanoin syntimme. Saamme tuoda Jumalan silmien alle kaiken, mikä meitä hävettää, nolottaa ja väsyttää.


Synnintunnustus = Virsi 289 Vain sinä tunnet minut

Synninpäästö

Kiitoslaulu: Virsi 318 Jeesus sä ainoa

Uskontunnustus

Johdatus rukous- ja ehtoollisosaan

Kolehtilaulu: Nsv 77 Väsyneet maan

Ehtoollisrukous

Jumalan Karitsa

Ehtoollinen + lauluja

Saviruukku Khl 28
Pidä minusta kiinni Nsv 95
Perhonen
Sinua siunata tahdon Khl 29

Kiitosrukous

Laulu: Khl 26 Muista niitä

Esirukous

Herran siunaus

Loppulaulu: Nsv  9 Anna mun etsiä

Loppusoitto + Nikon laulu: Olet vapaa Nsv 31

 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Nolo olo


Kuva Pinja Lappi: Ankea

Syksyllä tehtiin lapsi- ja perhetyönsihteerin kanssa seurakunnan kausiesite yhdessä. Siitä tuli kaunis, hän valitsi räiskyviä kuvia ja minä hillitsin yleisilmettä rauhallisella tekstimassalla. Löydettiin yhdessä uusi keveä otsakefontti.

Sitten tuli it-uudistus, eikä meidän monistamon kopiokone löydä pdf:stä enää oikeita fontteja. Huomasin ongelman, kun kävin lomallani tarkistamassa kevätesitteen vedoksen, muttei monistamo osannut äkkiä tehdä sille mitään, eikä minulla tälläkään kertaa ollut varattuna ylimääräistä aikaa mahdollisia vastoinkäymisiä varten.

En liioin ole oppinut laittamaan töihin leikkausvaraa silloin kun haluan kuvien ylettyvän sivun reunaan asti, joten muutama kuva oli kaventunut hassusti.

Esite ehti kevätkauden avaukseen, ja edellisen päivän mainosjakeluun. Minun oli tarkoitus kysyä kirkkokahveilla, kuinka monelle se oli oikeasti tullut, mutta unohdin. 

Enkä kertonut että fontti oli virheellinen. 

Olisikohan kopiokone löytänyt fontin Word-tiedostosta?




Facebookissa keskustellaan tänään piispa Kallialan kolumnista Turun Sanomissa.  Kaarlo kirjoittaa: "Psykohistorioitsija Juha Siltalan mielestä ”katseen välityksellä tapahtuva vuorovaikutus on intiimein mahdollinen, sillä siinä ollaan tietoisia omasta itsestään ja toisesta; suurin nautinto on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin.”

"Sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää – ja hyvä niin. Voisi ajatella, että sellainen ihminen on menestynyt, johon semmoinen katse on osunut. Mutta enempi vielä: sellainen ihminen on siunattu, joka osaa katsoa tuommoisella katseella." 

Ja vielä: "Siunauksena koettava vuorovaikutus nyt vain on ilmaista, mutta katsomisen armoa ei kuulu odottaa itselle vaan osoittaa toiselle. Antaa ilmaiseksi: antaessaan saa, ottaessaan ei."

"Menestynyt ihminen on sellainen, jonka sisintä siunaa välittämisen tauti. Koska hänen keskipisteensä on hänen ulkopuolellaan, hänen elämänsä painopiste ei ole hänen vatsansa seutuvilla. Kun hän ei tuijota napaansa, hän pystyy katsomaan muita silmiin."



Hetki jolloin seisoin kirkkokahveilla seurakuntalaisten edessä enkä syyttänyt monistamoa, kopiokonetta enkä itseäni vääristä fonteista.

Hetki jolloin luovutin jätevesipumppaamon ajattelemisesta ja vaatimisesta ja punastuin itsekseni hetkeksi, kun muistin, miten vuosia sitten kaivautin jäätyneen vesijohdon esiin naapurin pihalta, kun en malttanut odottaa että jostain löytyisi tarpeeksi pitkä höyryletku sitä sulattamaan.

Hetki jolloin tiskasin, vaikka tiskivesi oli väärässä astiassa.

...pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin... katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään... hän häpeästä välittämättä kesti .. kärsimykset... Ajatelkaa häntä, joka kesti ... vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi... Hepr. 12

Minä olen mokannut, jonkun näkökulmasta, mutta elämä jatkuu, häpeästä välittämättä.

Olen nimittäin nähnyt sen katseen, sinä talvena jolloin mylläytin maata.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Keneen luottaa


Tuomaanpäivänä pystyin vihdoin luovuttamaan ajatuksesta, että neliasuntoisen puutalomme kellarikerroksen jätevedet pitäisi pumpata talosta ulos ja rakentaa sitä varten pumppaamo, jottei täällä enää kolmatta kertaa tulvisi viemärikaivoista kuravettä sisään rankkasateella.




Elokuun viimeisenä maanantaina heräsin aamulla puoli neljältä nukahdettuani kaatosateen rummutukseen pari tuntia aikaisemmin. Ihan kuin ovikello olisi pingahtanut, mutta eihän kukaan soita minun ovikelloani aamulla puoli neljältä. Ehkä nappi oli taas juuttunut alas ja pongahti nyt ylös.

Kiipesin alakertaan katsomaan ikkunasta ulos. Portailla ei ketään. Kiersin ulko-ovelle ja avasin sen, pihallakaan en nähnyt ketään. Paitsi sitten naapurin nuorenmiehen hymyssä suin. Heidän kellarinsa tulvii, tulviiko minun?

Hain avaimen ja kurkistin ulkovarastooni. Ei tulvinut. Menin takaisin sisälle ja muistin hetken kuluttua, että minulla on sisäkellarikin. Portaissa pian käännöksen jälkeen vastaani tuli harmaa pinta, ei laatanvalkea. Harmaasta pinnasta nousi tuolinistuin ja sängynpeite, ei -jalkoja.



Nuorimies oli soittanut palokunnan, joka pumppasi heidän kellaristaan vettä kadulle, joka myös tulvi. Palokunnan perässä oli tullut vahinkosaneerausfirman auto, joka aloitti suostumuksellamme siivoustyöt kaikissa asunnoissa pari tuntia myöhemmin, kun sadevesikaivo kadulla alkoi vetää ja talomme neljä kellaria tyhjenivät kerralla. Yksi naapuri tosin ehti siivota itse joutessansa ennen heitä, ja sijoitusasunnon vuokralainen irtisanoi vuokrasopimuksensa saman tien.
 
Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja, joka hoiti myös isännöitsijän tehtävät, olin minä, koska muut omistajat olivat asuneet Papua-Uudella Guinealla, Hampurissa ja Naantalissa. 

Soitan vakuutusyhtiöön ja kaupungin kiinteistöliikelaitoksen lakinaiselle. Peruutan työtehtäviäni siltä päivältä mutta pyydän äitiä noutamaan minut luokseen suihkuun ennen naistenpiiriä. Kivahdan hänelle, kun hän keskeyttää hoputtamalla tarinani.
 
Seuraavana iltana pidämme taloyhtiön kokouksen kahvilassa. Mitä tarkoittavat puheet patosuluista, padotuskorkeuksien ongelmista ja siitä, että jätevedenpuhdistamo joutui sulkemaan sisään tulevan veden venttiilit? Eikö kaupunki ole tällaisesta vahingosta vastuussa? Vai taloyhtiö? Miten tilanteen toistuminen voidaan estää?




Nukun ensimmäiset yöt äidin luona ja nautin laina-autolla ajamisesta. Kuskaan äidille kurapyykkiä säkkikaupalla pestäväksi.

Kellarissani hurisee kaksi kuivuria ja vinttihuoneen ilma tuoksuu kostealta rakennuspölyltä. Minua yskittää siellä. Pohdiskelen, vuokraisinko ehkä neljä kuukautta kestävän remontin ajaksi yksiön vai opettelisinko ottamaan oman tilani äidin luona. Siellä on kyllä vierashuone, mutta istuin kolme iltaa katsomassa televisiota äidin kanssa. Symbioosissa on helpointa, mutta voisi olla aika ottaa itseni irti hänestä. 





Kaupunki maksaa perjantaisen vahinkotarkastuksen. Seinät ovat likaveden kastelemat lähes puoleen metriin asti, ja lattiat. Alamme odotella, että kaupunki saa koottua kaikki satakunta raporttia ja tehtyä päätöksen vastuustansa. Yhtiön vakuutus ei korvaa kaatosateen aiheuttamien tulvien vahinkoja.

Kumpikin nuoripari päättää jäädä asumaan taloon. Niin minäkin. Yläkerroissa on sentään vessat, ja yksillä suihku. Asetun entiseen hellahuoneeseen vuodesohvalle asumaan ja ajattelen entisiä asukkaita, joita tässäkin huoneessa on kai ollut useita. Kannan tietokoneen ruokapöydälle, vedän paljeoven perässäni kiinni ja suljen korvani hurinalta. Kun olkapää kipeytyy, kannatan myös työtuolini alas.





Äiti oli ilmoittanut sunnuntaina tuovansa minulle tiistaina pyykin, jonka lauantaina jätin hänen pestäväkseen.

Aamulla hän kuitenkin ilmoitti ystävättärensä tuppautuneen mukaan vaatekauppareissulle, joten he vain tipauttaisivat pyykin. Olisin suonut heidän viipyvän hetken, mutten saanut sitä sanoiksi sen enempää puhelimessa kuin kasvotustenkaan.

Menen vain mykäksi äidin sanelujen edessä - ja ilmeisesti sanelen välillä muille samaan tyyliin. On vaikeaa pitää tilanteet avoimina puolin ja toisin, kysellä toisenkin mielipiteitä ja tuoda omiaan esiin, vaatimatta.




Haaveilen jättäväni hallituksen puheenjohtajuuden. Sitten keksinkin ehdottaa muille osakkaille että valitsisimme keskuudestamme isännöitsijän, jotta mahdollisia valitusasioita yms. olisi hoitamassa kaksi henkilöä.

Bussissa leikin ajatuksella etten ehkä koskaan löydä miestä itselleni. Äidin tyhjään kotiin saapuessani olen yllättäen vapaa äidistäkin. Symbioosimme ei enää ahdistakaan. Syön hänen ruokiaan ja lainaan hänen autoaan itsenäisenä ja erillisenä ihmisenä.



Hampurissa asuva osakas antaa vesiliikelaitoksen puhelinnumeron. Soitan ja kysyn, osaisiko mies sanoa, tuleeko kaupungin päätös mahdollisesti tämän vuoden puolella. Hän ei osaa. Jos kaupunki korvaa jotakin, se korvaa jälkeenpäin kuittien perusteella. Voimme siis alkaa pohtia remontin teettämistä. 

Hän lopettaa jokaisen puheluni ystävälliseen kehotukseen soittaa taas uudestaan.

Syyskuun puolivälissä Turun kaupungin johtoa vierailee Hampurissa ja naapurilleni vakuutetaan, että kaupunki kyllä korvaisi tulvavesivahinkomme aikanaan, ole huoletta. Mutta mitä kaikkea? Kuka pystyisi sanomaan tarkalleen, mitä? naapuri jäi ihmettelemään.




Syyskuun lopulla uusi tarmokas asukas, jonka mies on jo tehnyt purkutyöt heidän asunnossaan, valitaan hallituksen puheenjohtajaksi ja minut isännöitsijäksi.

Lokakuun neljäntenä kellareissa tulvii taas kahden rankkasateisen päivän jälkeen. Hetken toivon, että olisi joku muu kuin minä joka kantaisi vastuun talohuolista. Sitten muistan, että puheenjohtajahan kantaa.

Yöllä on ihanaa tulla hiljaiseen kotiin, vaikka hiljaisuus johtuu siitä, että tulva on tärvellyt kuivurit.

Saneerausmiehet ovat ymmällä lisätulvasta. Ei auta muu kuin kuivatella, ennen kuin joku keksii, millä tulviminen vastaisuudessa estetään.

Puheenjohtaja osallistuu naapuruston järjestämään keskustelutilaisuuteen, muttei saa selvää, lupaako kaupunki mitään muuta kuin että tulvien syitä selvitellään.
  
Kaupungin rakennusvalvonnan korjausneuvoja kertoo, että tilanteen toistumisen voi estää joko pumpulla tai välikaivolla, johon laitetaan padotus- eli palloventtiili. LVI-suunnittelija kartoittaa kohteessa, mitä siellä on mahdollista tehdä.




Olen yötä äidin luona pyykki- ja suihkureissulla. Käyn kumpanakin päivänä yksin pitkällä koiralenkillä. Kun alan kertoa jännittäväni Viha-messua sen verran että olen ottanut unitabletin, äiti toteaa että mitä jännittämistä tai valmistelemista siinä enää on, enkä edes koeta selittää.




Lokakuun lopulla kosteusmittaajat sanovat että alkaa olla kuivaa. Putkimies käy lomansa loputtua. Hän lupaa perusteelliset suunnitelmat parissa viikossa ja työt sen jälkeen.

Marraskuun toisella viikolla saneerausfirma ilmoittaa, että yhdessä asunnossa kuivaus on lopetettu tilaajan pyynnöstä, ennen kuin rakenteet on todettu kuiviksi. He eivät vastaa korjatuissa rakenteissa tästä syystä myöhemmin mahdollisesti ilmenevistä vaurioista.

Mitenkäs tässä nyt toimitaan? Rakenteethan ovat yhtiön vastuulla eli meidän kaikkien yhteisvastuulla. Olemme kyllä siirtäneet vastuutamme uusille asukkaille, joilla on kiire saada kylpyhuone kuntoon, mutta olin olettanut heidän pitävän meidät muut ajan tasalla remontistaan. Kirjallinen ilmoitus hallituksellekin uupuu yhä.

Oletin päivänselvästi, että palaamme vielä patoventtiiliasiaan, ennen kuin kukaan tekee mitään. He olivat asennuttaneet takaiskuventtiilit lattiakaivoihin. Se ei torjuisi tulvaa kokonaan, mutta vähän kuitenkin.



Kutsumani putkimies kertoi, ettei tilanne olekaan niin yksinkertainen kuin aluksi näytti. Hän oli konsultoinut näissä asioissa kokenutta insinööriä, joka pitää hänkin venttiiliratkaisua epävarmana. Hän suositteli jätevesipumppua, johon kellarikerroksen viemärit johdettaisiin ja joka pumppaisi ne ulos.


Pumppu sijaitsisi kaivossa, joka voisi olla ulkonakin, ja toimisi aina, kun vedenpinta kaivon pohjalla nousisi tiettyyn pisteeseen. Se ei siis pumppaisi aina likavesiä ulos, vaan tarvittaessa. Yläkerroksista tulevien vesien johtaminen putkissa kellarikerroksen katonrajasta ulos säästäisi pumpattavan veden määrää, se kun tulisi omalla painollaan alas.

Patoventtiilit ovat epävarmoja silloin, kun on kyse viemärivedestä. Kun tulva tuli ja tulisi mahdollisesti uusiutuessaan meille viemäriputkia pitkin, siinä periaatteessa ainakin voi olla mukana myös kiinteitä pökäleitä, jotka estävät venttiilin toimimasta. Ja jo pelkkä hiustukko voi tehdä saman.



Kosteusprosentit laskevat yhä eli kuivumista tapahtuu vielä.

Naapuripihasta tulee mutkan kautta sähköpostilla tieto, että siellä on yhteisviemäriin pihaportin kohdalle laitettu venttiili, joka varoittaa tulvasta seinässä olevalla kellolla ja joka voidaan sulkea käsin. Tämä on suhteellisen edullinen ratkaisu, jota meillekin suosittelevat. Tässä vaiheessa olin valmis taipumaan sen kannalle + laitettaisiin takaiskuventtiilit kaikkiin viemäreihimme + toivotaan että kaupunki tekisi oman osansa, ettei tilanne pääsisi toistumaan. Ja unohdettaisiin pumppu, joka pumppaa jätevesiä ulos. Pumppu olisi kai varmempi kuin tuo toinen, mutta arvatenkin hankala toteuttaa ja kallis.

Kannattaako joku pumppua?

Naapurustossa kerätään myös tietoja tulvavahingoista yhteen ja suunnitellaan yhteisen asianajajan palkkaamista jotta kaupungilta saataisiin korvauksia.



Marraskuun lopulla tuskastun, kun en saa osakkailta vastauksia kysymyksiini ja päädyn pyytämään kuitenkin pumpusta tarkempia tietoja insinööriltä. Kuvittelen että päätös olisi helpompi tehdä, jos tietäisi enemmän. Kuvittelen, että vaikka pystyisin itse asumaan talossa, jossa tulvan uhkaa torjutaan hälytyskellolla, ja putsaamaan jatkuvasti lattiakaivoa, en pystyisi sellaista asuntoa myymään kenellekään.

Kyselen yhtiöllemme ammattitaitoista isännöitsijää turhaan.

Insinööri ei osaa antaa kustannusarviota ennen kuin on suunnitellut työn.

Uudet asukkaat eivät kannata pumppua, eikä puheenjohtajan mielestä siihen kannata enää tuhlata aikaa. As.oy lain mukaan osakkaalla on myös oikeus kieltäytyä ajankohdan tavanomaisen tason ylittävästä uudistuksesta, josta ei määrätä yhtiöjärjestyksessä.
  
Minusta ajankohdan tavanomainen taso on hyvin tulkinnanvarainen asia epätavanomaisessa tilanteessa, jossa ennustetaan rankkasateiden yleistyvän. Minusta tässä kohdin ei kannattaisi tehdä ratkaisuja niiden nopeuden tai edullisuuden perusteella.

Ehdotan, että pähkäilemme tilannetta kasvotusten syyskokouksessa. Pidetään asiat asioina, ja koetetaan saada ne hoidettua jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä ja toinen toistemme kunnioittamisessa.




Tämä on hankalaa, kun en itse tajua asioista paljonkaan, ja joka ratkaisuun löytyy joku, joka puistelee päätään ja epäilee, muttei juuri kukaan uskalla kuitenkaan antaa varmoja neuvoja, tulevia tilanteita kun ei voi tietää.

Kyse on siitä, keneen luottaa, sanoo vesiliikelaitoksen mies.

Hänkään ei suosittele mitään, mutta kysyn, miltä kuulostaa käsitykseni, että pumppaamo olisi varmin ratkaisu. Kyllä se hänenkin käsittääkseen on varmimmasta päästä oleva ratkaisu, joka kunnolla tehtynä ja huoltosopimuksen kanssa on hyvä. Mahdolliselle laiterikolle ei tässäkään tietysti voi mitään. Käsikäyttöisistä ratkaisuista käyttökokemukset ovat moninaisia. Seuraavat asukkaat eivät ollenkaan aina ole tietoisia ratkaisuista, niitten tarkoituksista ja huolloista.




Kokouksessa olin jo valmis antamaan periksi, kun muut alkoivatkin perääntyä. Tutkisimme pumppuratkaisua edelleen. Etenisimme seuraavan askelen pumpun rakentamisen suuntaan.

Soitin insinöörille. Hänelle seuraava askel merkitsee suunnittelutyötä, siis valmista suunnitelmaa. Hän ehtisi suunnitella pumppaamon niin että suunnitelma olisi tammikuussa valmis. 40 h saattaisi riittää eli 2.000 € suunnittelutyöhön.

Etenemmekö edelleen vai purammeko suullisen sopimuksen? Onko kellään käsitystä, mistä voisi kysyä kilpailevaa tarjousta?



Kukaan ei vastaa minulle viikkoon. Sovin tapaavani insinöörin putkipiirustusten luovuttamista varten. Sitten puheenjohtaja herää kyselemään asioiden perään, jotka olen kirjannut pöytäkirjaan, jota hän ei ole lukenut. Samoin toinen osakas. Vaihdamme yhden illan sähköposteja, joissa kukaan ei tunnu tajuavan mitään.

Yhtään euroahan ei ole vielä menetetty. Mitä jos nyt kantaisimme vastuuta yhdessä, ja tekisitte ehdotuksia seuraavaksi askeleeksi?

Sekä kiinteistö- että vesiliikelaitoksen ihmiset ovat puhelimessa antaneet ymmärtää, että mitään varmaa ei voi kaupungilta odottaa, ja samaa ymmärsin sanotun keskustelutilanteessa. 

Vastuuta, rakkaat ihmiset, suostukaa kantamaan vastuuta itse siitä että olette ostaneet asunnon tällaisesta paikasta.




Tuomaanpäivän aamuna keskustelimme taloyhtiön kokouksessa jälleen pumppaamosta, tulvahälyttimestä ja takaiskuventtiileistä ja totesimme kaikki vaihtoehdot huonoiksi. Pumppaamo vaatisi vielä generaattorin sähkökatkosten varalta ja nukkasihti merimieskirkon viemäreissä tukkeutui nopeasti. Ylipäätään kaikki huoltotyöt tuppaavat unohtumaan. Pohdittiin mahdollisuutta tilata suunnitelma joltain yritykseltä, joka myy pumppaamoja.


Vesiliikelaitoksen mies arveli puhelimessa kaupungin tekevän päätöksen tulvavahinkojen mahdollisesta korvaamisesta heti alkuvuodesta. Pumppaamon mahdollista korvaamista piti kysyä Verkostot-yksikön päälliköltä. Kaupunki on koettanut tarkistaa systeemejään niin, ettei tulva toistuisi, mutta lopputulos on yhä epävarma.



Iltapäivällä soitin päällikölle. Pumppaamoon ei saisi kaupungilta avustusta. Tilanteen pitäisi pitkässä juoksussa parantua, kun kaupunki velvoittaa kaikki kiinteistöt johtamaan hulevedet hulevesiviemäriin, joka menee suoraan mereen eikä jätevedenpuhdistamoon. Hänestä takaiskuventtiili on hyvä ratkaisu, kunhan sitä putsataan silloin tällöin. Vessanpöntönhän saa suljettua siinä olevasta hanasta, jos säätiedotus lupaa rankkasadetta, tai lähtee matkalle. Pumppaamosta tulee helposti hajuhaittoja.

Vihdoinkin joku, joka uskaltaa luvata jotakin. Päätän luottaa häneen. Ilmoitan insinöörille, että emme päädy pumppaamoon.




Sain syyn luovuttaa päähänpinttymästäni kunnialla. Illalla annan kaverini ylipuhua itseni solmimaan keväällä katkennut kaveruussuhde takaisin jotta voisimme taas juhlia nelistään. Jos en enää vaadi toiselta hyväksytyksi tulemista, en kai liioin enää pety.

torstai 3. tammikuuta 2013

Vuoden iloisin ja raskain päivä



Minulle viime vuoden merkittävin päivä oli tuomiosunnuntai marraskuun lopussa. Viime vuodessa minulle oli tärkeintä se, että sain tehdä sitä, mitä sydämestäni halusin: toteuttaa tunnemessuja yhdessä muiden kanssa.

Tuomiosunnuntaina mukana oli työryhmä Kuuma ankanpoikanen ja Vain toivo jää –nukkenäytelmä isästä ja yksivuotiaasta pojasta, jonka luota isä lähtee pois. Antti-Juhani oli rakentanut kahvioon mustaa näyttämöä jo edellisen päivän. Hän jatkoi työtään heti aamumessun jälkeen ääni- ja valomiesten kanssa.

Minä värväsin kirkkokansasta tuolien ja pöytien kantajia ja järjestin tuoleja katsomoksi ja hain välillä evästä kaupasta ja banaaneja, joiden kuoria näytelmässä tarvittiin. Koetin koota ajatuksiani paperille saarnaa varten. Ajatuksia tuntui olevan vaikka kuinka, mutta järjestäytyisivätkö ne sellaiseen muotoon, että joku muukin ehkä näkisi jotain?

Kolmelta tapasin runonlausujan ja katsoin hänen kanssaan, missä kohdin saarnaa ja missä järjestyksessä hän runonsa lausuisi. Tarkistin muusikoilta alku- ja loppusoitot. Totesin, ettei toista rukousalttarin rakentajaa näkynyt, joten etsin netistä kuvat, joista hän oli puhunut, printtasin ne ja järjestin alttarille.

Puoli neljän jälkeen siirryin eteiseen vastaanottamaan ihmisiä, mutta jännitin niin paljon, etten juuri osannut keskustella. Neljältä katsoin näytelmän yhtä intensiivisesti kuin neljäkymmentä muuta katsojaa ja pyysin sen jälkeen ihmisiä jäämään syyllisyysaiheiseen Kaarinamessuun.

Viideltä toimitimme Lauran kanssa messun ja sen jälkeen joimme kirkkokahvit. Antti-Juhani paljasti kaikille, mistä näytelmä kertoi ja miten se oli syntynyt ja katsojat, mitä olivat siinä nähneet ja mitä tunteneet.

Messun jälkeen oloni on ollut raskas. Tätä kirjoittaessani tajusin, etten surekaan sitä, ettei messussa ollut niin paljon ihmisiä kuin olin odottanut. 

Kannankin yhä syyllisyyttä sitä, että olen muuttanut pois lasteni luota voidakseni ruveta papiksi. 

Turhaan haen sille hyväksyntää muilta. Itse joudun itseni armahtamaan. Katsomaan yhä uudestaan Ihmisen Poikaa, joka kohtelee muita välillä tylystikin.

Rakkaus, joka suostuu kaikkeen, ei ole rakkautta, vaan välinpitämättömyyttä, joko itseä tai toista kohtaan. 


Työpäiväni-kolumni Kaarina-lehteen 9.1.2013

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Saisinko tiskata?

Jokaisen joulun alla joudun neuvottelemaan itselleni joulunvalmisteluhommia. Kun aikanaan erosimme, lasten ainoa toive oli, että viettäisimme joulun kuitenkin yhdessä. Aikaa on kulunut eivätkä lapset enää ole keskenkasvuisia, mutta yhä kokoonnumme aattoisin entiseen kotiin miehen luokse syömään ja jakamaan muutaman lahjan. Minun ei tarvitsisi osallistua ruuanlaittoon mitenkään, mutta en osaa vain olla. Leivoin suklaakakun. Tiskasin, vaikka esikoinen sanoi, ettei tarvitse.

Jokaisena tapanina äiti tarjoaa ruuan jälkeläisilleen. Taas saisin vain olla, mutten osaa. Alan tiskata kahtakymmentä ruokalautasta. Lasken vettä ainoaan altaaseen ja lisään siihen saippuaa. Käly tulee kysymään, voiko auttaa. Ei voi, kun on vain yksi allas. Äiti tulee sanomaan että on myös pesuvati, johon voi laittaa saippuaveden ja huuhtoa toisessa altaassa, ja että lautaset voisi esipestä.

Mitä jos saisin nyt tiskata ihan itse ja omalla tavallani?