sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Anteeksiantomessu



Alkusoitto

Alkulaulu Tuli kirkkoon mies ja lapsi

Johdanto



Kaarinamessuista  



Laulu 9 Anna mun etsiä

Evankeliumi Tuhlaajapoika ja saarna




Oli poika joka halusi lähteä pois kotoa, pikkuveli. Ehkä häntä pelotti tylsä, päivästä toiseen samanlaisena jatkuva elämä. Ehkä hän pelkäsi jämähtävänsä paikoilleen niin kuin isänsä ja isoveljensä. Ehkä hän ajatteli armahtaa itseään: hänen ei ollut pakko jäädä kotiin. Ehkä. En tiedä varmasti. 

Joka tapauksessa hän pyysi isältään oman osuutensa tulevasta perinnöstä. Isä suostui poikansa tahtoon, ja poika lähti puolet isänsä omaisuudesta mukanaan muille maille.

Maailma aukeni kaikkine mahdollisuuksineen hänen edessään. Hän pääsi pois vanhasta ja tylsästä. Hänellä oli varaa kokeilla kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Uusia maisemia, uusia ruokia, uusia juomia, uusia ihmisiä, uusia rahalla hankittuja ystäviä. Hän hamusi itselleen kokemuksia aina vain enemmän ja enemmän, entistä voimakkaampia elämyksiä.







Sitten rahat loppuivat pojalta, ja muiltakin siinä maassa, jossa hän oli. Poika jäi yksin. Ruokakin loppui. Tuli nälänhätä koko maahan. Poika koetti ansaita ruokansa paimentamalla sikoja, mutta niittenkään ruokaa hänen ei annettu syödä. Häntä suututti ehkä ja kiukutti. Entiset ystävät ja työnantaja kiusasivat häntä selvästi, sulkivat ulkopuolelle, eivät enää puhuneet hänelle mitään, hylkäsivät.





Aikansa kiukuteltuaan poika käänsi katseensa itseensä. Ehkä hän huomasi kohdelleensa isäänsä samoin kuin ns. ystävät olivat kohdelleet häntä: hän oli jättänyt isän yksin, hylännyt hänet, tuhalnnut kaikki saamansa rahat.

Hän alkoi nähdä kotielämän hyviä puolia. Hän muisti, kuinka kotona palvelijatkin saivat syödä vatsansa täyteen.

Hän näki tehneensä väärin isäänsä kohden. Hän tunsi syyllisyyttä ja katui.





Häntä hävetti. Hän ei ollut sen arvoinen että häntä voisi enää kutsua isänsä pojaksi. Hänhän oli perintönsä jo kuluttanut pois.

Hän armahti itseään: Hänen ei ollut pakko jäädä tänne nöyryytettäksi. Ei ollut pakko tehdä väkisin.

Hän lähti kotiin. Vaikkei hän kelpaisi enää pojaksi, ehkä kuitenkin palvelijaksi?



Mutta ennen kuin hän ehtii kotiin, tulee isä häntä juosten vastaan: Minun rakas poikani! Nyt pidot pystyyn! Poikani joka oli kuollut elää taas!



Isoveli on ollut pellolla töissä. Kun hän lähestyy kotia, hän kuulee juhlahumun ja kuullessaan syyn siihen, hänen mielensä mustuu. Hylkääkö isä hänet, jättää ilman juhlia, vaikka hän on kiltisti ahertanut kotona monet vuodet? Miksi huonosti käyttäytynyttä veljeä nyt juhlitaan, jopa ilman häntä?

Isä katsoo häntäkin hellästi. Poikani, kaikki mikä on minun on myös sinun. En minä sinua hylkää. Turhaan lasket aherruksesi määrää. Kaikki on valmiina ilman sitäkin. Arkikin on juhlaa, sillä saamme olla yhdessä ja saamme kaiken mitä tarvitsemme. Kelpaat sellaisena kuin olet.

--


Johdatus rippiin





Meidänkin mielemme mustuu toisinaan. Toiveemme ja haaveemme eivät toteudu. Petymme toisiin ihmisiin ja itseemme.


Jeesuksenkin mieli oli välillä musta. Hän pettyi, kun ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Hän pelkäsi tulevaa kärsimystään ja kuolemaansa. Hän vihastui ihmisten ymmärtämättömyydelle. Hän syyllistyi hyvien tapojen ja sovinnaisuussääntöjen rikkomiseen. Hän armahti välillä itseään ja vetäytyi ihmisten parista pois yksinäisyyteen. Ei ollut pakko jaksaa loputtomiin. Hän vaikeni, kun häntä pilkattiin ja ruoskittiin. 


Jeesuksen seuraajat ovat alusta lähien olleet keskenään joistakin asioista eri mieltä. Ei ole ollut pakko jatkaa tiettyjen ihmisten kanssa, vaan on voinut lähteä omille teilleen, uskollisena itselleen. Sinne minne Jumala on itse kutakin johdattanut.



Tunnustakaamme musta mielemme ja vaikeutemme kuunnella sisintämme.


Synnintunnustus = laulu 53

Synninpäästö

Kiitoslaulu 104 Elämä on nyt

Uskontunnustus

Johdatus rukous- ja ehtoollisosaan

Kolehtilaulu 5. Hieno maailma

Ehtoollisrukous

Jumalan Karitsa

Ehtoollinen + lauluja



Kiitosrukous

Virsi

Esirukous

Herran siunaus

Loppulaulu

Loppusoitto + Nikon laulu: Olet vapaa 31

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Sodassa rauhaa

Tiistaina menin pitämään aamunavausta yläasteelle.

Nuoret asettuivat istumaan pitkin jumppasalin seiniä eivätkä riveihin keskilattialle niin kuin ennen.

Tavat muuttuvat, ajattelin. Tässä koulussa en ollut käynyt pariin vuoteen.

Ne vain menevät tuonne, tulee naisopettaja sanomaan. Haittaako se? No ei.

Haluatko, että he istuvat toisin, tulee miesopettaja kysymään. No voisi olla kyllä kiva ettei selkäni takana ole ketään. Hän komentaa etuseinältä ihmiset sinisen viivan taakse ja vielä kääntymään minuun päin.



Iltapäivällä viihdyn kaksi tuntia synttärikäynnillä. Ensimmäisen tunnin jälkeen en vielä pääse irrottautumaan. Päätän odottaa seuraavan bussin. Säästän taksirahat, mutta en ehdi olla vastaanottamassa riparilaisiani ensimmäiselle tunnille, sillä monistan heille vielä kevään ohjelman.

Kun tulen saliin, he istuvat pöytien ympärillä ja ovat rutistaneet paikalle tuomani messukasukat mytyiksi, vaikka olin tarkoittanut heidät istumaan tuolirinkiin. Yksi pojista aloittaa keskustelun jonkun taululle piirtämän kirkkoveneen kristillisestä symboliikasta.

Viisikymmentä minuuttia myöhemmin suutun. Tavallisesti niin tapahtuu leirin puolivälissä. Meno salissa jatkuu siitä huolimatta entisenlaisena.

Puolentoista tunnin kuluttua olen käynyt läpi pienen murto-osan aikomistani asioista. Pääni on tyhjentynyt tiimellyksessä kaikista aikomuksistani ja olen ollut monta tovia vain vaiti.

Puhuttelen yksitellen muutaman tyypin. Suulain osaa asettua asemaani ja kertoa minulle, missä vastasin huonosti ja missä hyvin.

Puhallan tilanteen ulos kirkon keittiössä kollegalle. Bussissa totean itselleni, ettei tässä auta muu kuin puhutella kaikki 19 erikseen, niin huonosti olin itsekin kai käyttäytynyt.

Virastolla päätän tehdä sen sähköpostitse. Saan kuusi vastausta ja seuraavana päivänä kaksi.

Perjantaina soitan lopuille.

Olemme yhtä, yhdessä teemme rippikoulustamme jonkinmoisen.