torstai 28. maaliskuuta 2013

En enää elä minä

Palmusunnuntaina kävin Tuomiokirkossa kuuntelemassa Bachin Johannes-passion. Edellisestä kerrasta tuli kuluneeksi 35 vuotta.

Kuuntelin Bachin (ja suomentajan) tulkintaa tapahtumista. Kuuntelin ja tunnistin: tämä oli minulle jossain määrin totta tai ainakin kaipauksen kohde 1978 Johanneksen kirkossa Helsingissä:

Oi suuri rakkaus, rakkaus vailla määrää,
joka sinut vie tälle tuskan tielle.
Elin maailman iloissa ja riemuissa,
ja sinun täytyy kärsiä!

--

Päästääkseen minut syntieni näännyttävistä siteistä
Vapahtaja antaa sitoa itsensä.
Parantaakseen minut täydellisesti syntieni taakasta
antaa hän haavoittaa itsensä.

--

Kallis Vapahtajani, saanko sinulta kysyä:
Kun sinut nyt on naulittu ristille ja itse olet sanonut:
Se on täytetty! Onko minut vapautettu kuolemasta?
Voinko tuskasi ja kuolemasi kautta periä taivaan valtakunnan?
Onko koko maailman vapautus tässä?
Et voi tosin tuskaltasi sanoa mitään.
Kuitenkin pääsi painaen nyökkäät hiljaisesti: Kyllä!

--

Kuuntelin evankelista Johanneksen sanoja. Kuuntelin Jeesuksen sanoja, jotka valkoiseen pukeutunut pohjalaisbasso lauloi. Kaikesta etäännytyksestä huolimatta tunnistin jotain itsestäni nyt tai ainakin kaipaukseni kohteen. "Kristinuskon salaisuus on että jokainen tietää olevansa Jeesus."

Ketä etsitte?
Minä se olen.
Ketä etsitte?
Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos te siis minua etsitte, antakaa näiden mennä!
Enkö joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?
Olen aina opettanut synagogissa ja temppelissä enkä ole tehnyt mitään salassa.
Jos puhuin pahasti, näytä toteen, että se oli pahasta. Jos tein oikein, miksi minua lyöt?
Sinäpä sen sanoit, että olen kuningas. Olen sitä varten syntynyt ja tullut maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen joka on totuudesta kuulee ääneni.
Vaimo, katso poikasi!
Katso äitisi!
Minun on jano!
Se on täytetty!

Katson ihmistä, joka uskaltaa olla se mikä on. Kantaa vastuun itsestään, tekemisistään ja sanomisistaan ja vielä ihmisistä lähellään. Ilmaisee tarpeensa ja harminsa. Antautuu keskusteluun. Ei salaile. Kestää sen mitä tuleman pitää.

Katson Jumalaa joka on yhtä ihmisen kanssa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vaikea ja ilkeä luonteeni

Helmikuun viimeisenä sunnuntaina:

On tuskallista kutsua ihmisiä kylään torstai-illaksi ja suostua siihen että harvalle sopii. Hylätyksi tulemisen tunne pulpahtaa esiin vähäisimmästäkin vastamäestä.

Pelkään järjettömästi sitä, mitä paljastankaan kirjassa, ja sitä, ettei kukaan kirjaa lue. Tukeudun ajatukseen, ettei minun tarvitse tuollaisista välittää. Kirja halusi syntyä, synnytin sen ja nyt se alkaa elää omaa elämäänsä, minusta paljoa välittämättä.

Mollaan silti itseäni ja tekemisiäni koko ajan.

Minun on  helpompi kestää että ihmiset eivät tule torstaina kuin että he eivät tule lauantaina. Lauantaikutsu olisi ollut julkea, torstai turvallinen. Uskallan edes silloin, uskallan edes kutsua!




Torstaina, Kalevalanpäivänä ennen kirjan julkistamistilaisuutta:

Kerron paikallislehden toimittajalle, kuinka nykyihmiset puhuessaan tunteistaan puhuvatkin hyvin usein kaappiin varastoiduista kuolleista koiranpennun raadoista, Risto Ahdin mukaan. Sanon yrittäneeni elää toisin, elää tunteitani läpi ja saada ne ilmaistuksi omin sanoin.

"- Nyt kun tunteet ovat taas menneet laidasta laitaan ja riepotelleet minua samalla tavalla kuin ennenkin, olen pohtinut onko tästä ollut mitään hyötyä, hän hymähtää. - Ehkä ymmärrän ja kestän tunteitani aiempaa paremmin, mutta en ole niiden kanssa vieläkään sopusoinnussa."

Väitän, että ihmiset kyllä tunnistavat myönteisen ja kielteisen tuntemuksen, mutta heillä ei ole sidettä syvimpiin tunteisiinsa. Vastaan ilon ja häpeän olevan omimmat tunteeni. Häpeän tunteeseen liittyy pelko hylätyksi tulemisesta.

"- Ilo pienistä asioista on kuitenkin nykyisin vallitseva tunne minussa, mutta mukana kulkee pieni alakuloinen pohjavire."

Sitten toimittaja kysyy, olenko hankala ja vaikea ihminen, vai kirjoitanko raadollisen avoimesti. Sekä että, myönnän auliisti. Olen niin hankala, että minun pitää kirjoittaa, jotta kestäisin itse omia tunteitani.

Kerron runokokoelman julkaisun olevan testi: jos kestän tämän, uskallan varmaankin julkaista myös pitemmän tekstin tunteista. Minulta on kyselty, kestänkö kuitenkaan julkaista niin henkilökohtaisia asioita omasta elämästäni.

"– Kyllä se pelottaa minua, mutta samalla minulla on nähdyksi tulemisen tarve. En kaipaa kiittämistä tai kehuja, vaan sitä että joku näkisi minut sellaisena kuin olen."


Illalla:

Luokseni tulee juuri sen verran ihmisiä, että jokaisen alle riittää istuin. Tunnelma on leppoisa.



Kaksi viikkoa myöhemmin:
 
Toinen paikallislehti ilmestyy. Toimittaja on kirjoittanut julkistamistilaisuudessa puhumani perusteella, että kirjan keskimmäisessä osassa selvitän itselleni, mikä pitää minut aina vain yksipuolisesti rakastuneena mieheen, joka vastaa kaikkeen "en tiedä." Toimittaja mainitsee kirjan luettuaan tietävänsä sen kirjoittajasta enemmän kuin monesta tutustaan oppii koko elämän aikana.




Muutama läheinen kyselee, miksi pitää kirjoittaa kaikesta tästä. En tiedä. Vaitelias veljeni toivoo, että jatkan kirjoittamista.

Sunnuntaina:

Olen toivonut ettei Ilomessussa kerrottaisi vitsejä. Suutun kun siellä kerrotaan vitsejä. Väännän asiaa messun jälkeen vitsinkertojan kanssa. Hän väittää minun käskyttävän muita. Minä väitän esittäneeni toivomuksen ja odottaneeni, että kollega osaa ottaa huomioon vammani vitsien kestämisen suhteen. Pääsemme yhteisymmärrykseen, ymmärtääkseni.



Mietin itsekseni narsistisuuttani. Olen kiinnostunut itsestäni paljon enemmän kuin muista ja heidän näkökannoistaan. Mietin kiinnostustani muihin narsisteihin. Muistan Raimo Mäkelän lehtijuttua 1990-luvulta. Sen mukaan narsistin kanssa elämiseen on kolme vaihtoehtoa: alistuminen, jatkuva taistelu tai pakeneminen. Kaikki toimivat, myös vuorotellen.

Lasken myymäni kirjat: 35, ja yhtä monta lahjoitettua.

Sitten:

Kuulen siunauskeskustelussa vainajan hankaluudesta. Sitaatti haastattelustani lehden etusivulla on jäänyt mieleen: kun tunteet ovat voimakkaat, niiden sanojen muotoon pukeminen auttaa hetkeksi.



http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/463269/Kevaan+runoesikoisia

http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/no-niin-turun-sanomat-on-huomioinut.html

http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/kirjakevatta-turpaan-tupaan-karajiin.html

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Minun henkeni riemuitsee



Vitsi tappaa tunteet, toteaa joku Facebookissa. Tv-dokumentti näyttää, kuinka lähes koko urheilumaailma välttelee kertomasta totuutta dopingista, välttelee ”katastrofaalista häpeää”.

Nauru karkottaa ikävän tunteen. Vaikeneminen pitää sen ainakin osittain muilta piilossa. Jäljelle jää vain epämääräisen tyytymätön olo.

Kun enkeli näyttäytyy Marialle, tämä ei pakene pelkoaan nauruun niin kuin Saara aikoinaan. Maria ei kiellä huoltaan outoja puhuvasta pojastaan, vaikka poika hermostuu sen ilmaisemisesta. Maria ei välttele ristin luo tuloa, kun poika kärsii häpeärangaistuksen.

Tie hetkeä kestävämpään iloon vie totuuden tunnustamisen kautta, häpeän kautta. Tässä olen ollut liian arka, tässä ilmaissut vihani epärakentavasti, tässä en osannut kunnioittaa toista sellaisena kuin hän on, tässä en kestänyt myöntää olevani itse samanlainen kuin ihminen joka minua suututtaa.

Tähän nöyryytykseen myönnyttyäni minut valtaa ilo siitä että olen olemassa ja ilo ihmisistä ja asioista joita minulla on. En enää kaipaa jatkuvasti jotakin uutta ja entistä ihmeellisempää.

Merja Auer johdattelee Ilo olla olemassa –Kaarinamessun Marian ilmestyspäivänä 17.3. klo 17


Kaarina-lehteen 13.3.2013

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kirja nimeltä Silitän katajaa

"Vilpittömyys taivaallista" olivat kaksi viimeistä sanaa, jotka lisäsin kirjaani pari vuotta sitten.

Kirjassa on joitain runoja, ja sitten merkintöjä eli minulle merkittäviä lauseita, joitten läpi olen voinut katsella ristiriitaista elämääni jossain määrin rauhoittuneena ja ilakoiden. Näin näen, tai ainakin näin jossain vaiheessa. Nähtyäni voin panna ristiriidan sivuun ja jatkaa matkaa kevein askelin.

Kansallinen ja Akateeminen kirjakauppa ovat kuulemma ottaneet kirjaa kumpikin 2 kpl myyntiin. Se näkyy olevan myös Levykauppa Äxän nettimyynnissä. Täältä löytyy esittelykin.

Minäkin saan myydä sitä, mutten alle kirjakauppahintojen: merja.auer@gmail.com.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kuinka kirja julkistetaan

Otetaan lounaskutsu vastaan ja kysytään ruokapöydässä kautta rantain emännältä, josko hänellä olisi aikaa ja haluja tehdä naposteltavaa viikon päästä isommalle joukolle.

Voitetaan vakaumus ettei kukaan kuitenkaan halua tulla ja kysellään pari ihmistä kerrallaan niitä illaksi kylään jotka jotenkin liittyvät kirjan syntyyn paitsi sellaisia joitten mielestä kirjaa ei olisi pitänyt tehdä.

Tilataan siivooja siivoamaan remonttipölyt pois.

Pyydetään tuttu tyttö aloittamaan homma kellarista, jolloin itsekin on pakko tehdä jotain eli siivota tavarapinoja pois.

Leikkautetaan tukka.

Päätetään, mitä laitetaan päälle.

Otetaan aamulla ruuat vastaan, autetaan salaatin pilkkomisessa ja jutellaan niitä näitä. Saadaan kyyti Kirjakahvilaan.

Annetaan haastattelu Kaarina-lehdelle. Annetaan ottaa valokuvia puistossa.

Komennetaan aikuisia lapsia tervehtimään kustantajaa ja saadaan siitä moitteita.

Juodaan kuohuviiniä.

Kuunnellaan kustantajan kirjan esittelyjä, kummankin nyt julkaistavan sekä tulevien, ja Unto Monos- & Somero happeningin suunnitelmia.

Annetaan Samin kertoa ensin kirjastaan ja lukea palindromirunojaan.

Saadaan oma kirja käteen, kun pyydetään.

Huomataan, että on täysin mahdollista lukea omia runojaan ääneen ja valita niitä luettaviksi.

Saadaan Samilta kirja ja annetaan hänelle kirja.

Juodaan pullakahvit.

Huomataan, että on täysin mahdollista kirjoittaa kirjoihin omistuskirjoituksia.

Pyydetään henkiseltä tuelta kyyti kotiin ja koemaistetaan salaatit, pizzat ja lihapullat hänen kanssaan.

Istutaan yksin ja katsotaan kirjaa.

Piilotetaan vielä kenkiä ja kaulaliinoja eteisestä yläkertaan.

Saadaan äidiltä kolme isoa ruusua ja hyvä sitaatti Tove Janssonilta, kun Eeva Kilven kirjasta ei löytynyt mitään.



Saadaan siskolta katajanoksa ja ilmoitus, että se on ihan väärässä paikassa ruusumaljakossa. Se kuuluu pöydälle röhnöttämään.

Myönnetään että sisko on oikeassa. Siirretään oksa pöydälle.

Selitetään hänelle yksi runo.

Jutellaan niitä näitä siskon, langon, äidin ja esikoisen kanssa. Kehutaan ruokia ja siskon tuomaa kakkua.

Istutaan kaksistaan esikoisen kanssa, kuunnellaan Perkon virsijazzia ja jutellaan harvakseltaan juuri sillä tavoin kuin on hyvä.

Otetaan ihmisiä ja kukkia ja selityksiä kukattomuuksista vastaan. Kerrotaan muille, milloin on keneenkin tutustunut. Juodaan tervetulomaljoja ja syödään.

Luetaan itsekseen tekstiviestejä niiltä jotka eivät tulleet.

Luetaan pyynnöstä runoja ääneen ja kerrotaan niistä.

Kirjoitetaan omistuskirjoituksia.

Pakataan ylimääräisiä ruokia lapsille mukaan ja jääkaappiin.

Pyyhitään seuraavana päivänä pölyt puolityhjistä astiakaapeista ennen tiskikoneen tyhjennystä.