perjantai 3. tammikuuta 2014

Tyytymisen aika


Uudenvuodenpäivänä Mauri Antero Nummiselta kysyttiin televisiossa, millaisena hän näki Suomen yhteiskunnan 2010-luvulla. Hän luetteli menneiden vuosikymmenten mullistukset, miellyttämisen halut, vapautumisen ja tasa-arvon, itsekkyyden ja ahneuden sekä jaloille pääsemisen ajat. Nyt meidän pitäisi opetella tyytymään vähään, siihen mikä on, hän sanoi sitten.

Numminen on minua parikymmentä vuotta vanhempi ja yhteiskunnallisesti paljon valveutuneempi, mutta jotain samaa löysin hänen yhteiskunnallisen muutoksen kuvauksestaan kuin omasta elämästäni. Mikrokosmokseni muistuttaa makrokosmosta, sisäinen maailmani ulkoista.

Viime vuosi oli jaloille pääsemisen aikaa minulle. Sain käytyä tunteet läpi toisaalta Kaarinamessuja valmistellessani hyvinkin erilaisten mutta aina yhtä antoisien ihmisten kanssa ja toisaalta kokoamalla vanhoista teksteistäni taas kerran uudenlaisen kokoelman. Kokeilin, millaista on elää tunteittensa mukaan. Kokeillessani tulin käyttäytyneeksi itsekkäästi, tietoisestikin. En halunnut enää miellyttää.

Edellisessä kolumnissani lokakuun alussa kyselin, kuka Kaarinassa tietäisi, miten tunteiden kanssa voisi edetä. Sain yhden vastauksen. Niinpä meillä on maaliskuun lopulla Kaarinan kirkossa mahdollisuus opetella yhdessä Sovussa elämisen taitoa itsen ja toisten kanssa.

Uusi tuttavani kertoi minulle, että tunteiden takana on aina jokin tarve, sekä itsellä että toisella. Sen tunnistamalla on mahdollista oppia kertomaan harmin aiheistaan niin, ettei toinen mene lukkoon.

Maaliskuuta odotellessani opettelen tyytymään siihen, mitä on. Lyhyisiin kohtaamisiin, jalkakäytävien karheuteen, harmaisiin maisemiin, kiukunpuuskiin ja sadekuuroihin. Jumalanpalvelusta kehitetään kirkossa yleisesti ja Kaarinan seurakunnassa erityisesti lähtien siitä, mitä käsikirjassa on, pyrkimyksenä tehdä entistäkin enemmän yhdessä. Seurakuntien vaalivuosi nostaa esiin sen, mitä kirkossa on: uskon hyvän tekemiseen.


Kaarina-lehteen 15.1.2014