maanantai 29. helmikuuta 2016

Belsebulin voimalla - 24 paastopäivää pääsiäiseen

Tässä julkisempi versio edellisestä Ristiveto-blogiin. Jokohan nyt saisin tämän asian vaivaamasta mieltäni!

..

Toisten ihmisten haukkuminen julkisesti hyvinkin värikkäin ilmaisuin näyttää tulleen joillekin tavaksi jo Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan vaalikampanjaa myöten. Kovin helposti se on tainnut käydä ihmisiltä aina:

”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Näin arvioivat jotkut silminnäkijöistä, kun mykkä alkoi puhua Jumalan Pojan tavattuaan. Aiemmin tämä oli kertonut lähimmilleen, että Ihmisen Poika joutuisi Jerusalemissa kiusatuksi ja surmatuksi. Pietari oli silloin vetänyt hänet erilleen ja nuhdellut: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle!” Ja tämä Ihmisen Poika ja Jumalan Poika oli vastannut kovin sanoin: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

Milloinhan minä osaisin antaa anteeksi vuosikymmenten takaisille uskonveljilleni ja –sisarilleni, että heidän mielestään pappiskutsumukseni on pahasta ja mahdollisesti vedän helvettiin mukanani muitakin?

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut erääseen julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Turvallista oli kuunnella luotettuja opettajia ja kirjoja, sydän ja tunteet olivat aina petollisia. Kun aloin vihdoin ääneen kyseenalaistaa tämän, minusta tuli ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää halunnut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

--
(Minua ei ole tosin julkisesti moitittu mainitsemistani asioista, yksityisesti vain.)

Milloin voin antaa anteeksi naispappeuden vastustajille - viha vs. kiltteys ja katkeruus



Joissain tilanteissa putoan yhä parin vuosikymmenen takaisiin tunnetiloihin. Tuntuu kuin minä yksin tietäisin, mikä on totta ja hyvää. Kaikki muut ympärillä näyttävät näkevän asian vääristyneesti ja koettavan saada minut näkemään samoin. Tunnen itseni hyvin loukatuksi, sillä asia koskee sisintäni ja pyhintäni, Jumalaa.

Vielä vuosi pari sitten mietin, mahdanko voida koskaan antaa anteeksi entisille uskonystävilleni, joiden mielestä pappiskutsumukseni täytyy olla pahasta. Turvallisempaa on heidän mielestään pitäytyä ”nainen vaietkoon seurakunnassa” käskyssä. Olen siis ollut vuosikymmeniä heille katkera. Olen tuntenut itseni uhriksi ja olen joutunut puolustamaan omia ratkaisujani ainakin omassa mielessäni.

Ja kuitenkin: Itse valitsin aikanaan seurani. Itse ihastuin varmoihin mielipiteisiin omaan epävarmuuteeni kyllästyneenä. Itse viehätyin ristiriitaan naisteologina vastustaa naispappeutta. Kiltisti taivuin siihen, että pappimiehet tiesivät paremmin, miten tuli toimia. Kun joskus koetin jotain sanoa, suostuin tulemaan ohitetuksi tiettyyn pisteeseen asti. Vielä rajani tultua vastaan ja kerrottuani sen, suostuin toimimaan sihteerinä kokouksessa, suostuin tekemään työn josta juuri olin irtisanoutunut.

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Tilanteissa, joissa yritin saada ajatukseni kuulluiksi, koettiin kuulemma henkivaltojen taistelevan. Minun koettiin horjuvan helvetin kuilun partaalla ja pelättiin minun vetävän sinne mahdollisesti muitakin.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Kun aloin siitä puhua ja sitä vaatia, olin ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää osannut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Syyllinen peilissä - 28 paastopäivää pääsiäiseen

Turun Sanomien Ristivetoa-blogissa:

Turun Sanomien toimittajat ovat viikon aikana toimineet peilinä monelle niistä, jotka ovat vastuussa kaupunginsairaalan vanhuspsykiatrian osaston G1 hoitokäytännöistä. Heidän eteensä on tuotu tosiasioita ja väitteitä väärinkäytöksistä, joista monet ovat jatkuneet vuosia, ja laiminlyönneistä niihin puuttumisessa. Ilahduttavan moni on myöntänyt virheet ja oman osuutensa niihin. Vaikuttaa siltä, että ongelmien nyt tultua julki niihin puututaan kaikin mahdollisin keinoin. Vaikeista vaikenemisen kulttuuri väistyy ainakin hetkeksi, pakon edessä.

Kirkoissa seurataan Jumalan Pojan matkaa kohti kiusatuksi tulemista. Tällä viikolla hän kulkee Galileasta pohjoiseen, Syyriaan. Hänen luokseen tulee siellä asuva nainen ja pyytää häntä auttamaan tytärtään, joka on kovin kipeä. Jumalan Poika ei vastaa mitään, ei vaikka hänen opetuslapsensakin vetoavat häneen, jotta naisen huuto lakkaisi. Lopulta nainen heittäytyy hänen jalkoihinsa ja saa vastauksen: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” Nainen myöntää: ”Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia” – ja saa avun tyttärelleen.

Mistä minua syytettiinkään viimeksi? Ääneni ei kuulu kirkkosalissa, mikrofonin pitäisi olla lähempänä. Taas kerran. Mitä vastasinkaan? Puolustauduin, sillä olinhan kääntänyt mikrofonin lähemmäksi. Entä jos myöntäisinkin, että vika voi olla minussa mikrofonin sijaan? Mitä jos alkaisin kiinnittää äänenkäyttööni huomiota niin kuin teen ilman mikrofoniakin esiintyessäni?

tiistai 16. helmikuuta 2016

Syyllisyys vs. syyllistyminen ja syyttely

Myin asuntoni tänään. Kuitteja odotellessamme kerroin, että olin väsynyt asioiden hoitamiseen pihapiirin yksittäin mukavien, mutta yhdessä voimakastahtoisten ihmisten kanssa, koska olen jääräpää ja jyrä itsekin. Arvelin, että rennommalla otteella tässä viihtyisi hyvinkin.

Kotiin kävellessäni mietin, mitähän syyllistymiseni ja syyttelyni takana on. Jos yhdessä sopiminen ei suju, missä on syy. (Onko syyllinen syy?) Miten on sujunut minulta toisen asemaan asettuminen? No huonosti. Näen vain oman kantani. Ja uskon toisten ensimmäisten sanojen olevan myös viimeisiä. En lähde keskustelemaan, kyselemään tarkemmin.

Olen tainnut myös tehdä virhepäätelmiä siitä, että aina kaikki sitä taikka tätä. Ja pitänyt puoliani, ikään kuin minua jokin uhkaisi.

Toisaalta en kaipaa vain täältä pois, kaipaan myös metsän läheisyyttä. Kun muutin tähän, lapsia oli vielä muuttamassa kanssani.

Olen aikani osallistunut täällä yhteisten asioiden hoitoon puutteellislla taidoillani. Nyt kun vetäydyn tehtävistäni, voin lähteä sinne, missä on hyvä metsäinen tie.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kiva olla pahis - 36 paastopäivää pääsiäiseen

Aloin kirjoittaa paastokalenteria. Seitsemästä viikosta ensimmäinen lähestyy loppuaan.

--

Sunnuntaisin juhlitaan ylösnousemusta eikä silloin paastota. Mutta muuten on oikein hyvä aika itsetutkistelulle. Parituhatvuotinen perinne ja someähky kannustavat.

Viime perjantain 12.2. Turun Sanomissa Onnelia ja Annelia Turun nuoressa teatterissa esittävät tytöt kertovat, että näytelmän hauskimmissa kohtauksissa he saavat olla peloissaan, surullisia tai pöyristyneitä. Kiltit roolit eivät enää oikein innosta, pahis tai mielisairas ovat toiverooleja.

Voin helposti kuvitella, ettei Jeesustakaan innostanut olla aina kiltti. Vaikuttaa jopa siltä, ettei hän edes yrittänyt sellaista. Ainakin hän evankeliumien mukaan aloitti julistustoimintansa tunnustamalla syntinsä ja ottamalla kasteen sen merkiksi. Sitten hän vetäytyi 40 päiväksi yksinäisyyteen.

Kolmikymppinen mies mietti elämänsä tarkoitusta. Mikä oli hänelle totta? Mikä oli hänen tehtävänsä tässä maailmassa? Monenlaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. Samat koettelemukset kuin erämaassa paastotessa tulivat häntä vastaan ihmisten parissa.

Erämaasta palattuaan hän kierteli Galileassa ja herätti yleistä innostusta. Kotikylänsä jumalanpalveluksessa hän luki niin kuin tapa oli ääneen Raamattua ja selitti sitä muille: tämä on tänään totta, minustahan tässä puhutaan. Ihmiset kiittelivät ihastuksissaan hänen puhettaan ja päivittelivät sitä että olivat tunteneet hänet lapsesta asti.

Mutta mies näki heidän kehumisensa taakse ja sanoi ääneen senkin: “Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ‘Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ‘Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’ Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Ja ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.

Enkö minäkin voisi katsoa silmiin yksinäisyyttäni, Jumalaani ja ihmisiä, joiden kanssa olen välillä eri mieltä?

maanantai 8. helmikuuta 2016

Miten olla minä tässä maailmassa - häpeä vs. enkelimäisyys ja häpeämättömyys

En ole noita-akka niin kuin isä luulee.
En ole kiltti niin kuin äiti kehuu.
En ole vilkas niin kuin sisko.
En kuule possuja saunan lauteitten alla niin kuin veli.

En vastusta naispappeutta niin kuin poikaystäväni.
(Teeskentelen vain.)
En puolustaudu publiikissa, kun dekaani kertoo kaikille,
mitä naispappeudesta kuuluu ajatella.

En ole kotirouvana yhtä onnellinen kuin perhettään elättävä mies.
Uskon että lapset kasvavat kasvattamattakin.
Teen liikaa töitä palkatta.
En valehtele säilyttääkseni ystäväni.

En kestä ottaa kehuja vastaan.
En löydä sanoja surevalle.
En osaa ohjata oikeaan suuntaan.
Hukkaan välillä iloni.

En kehu lapsiani enkä työkavereitani.

Kun isä kuolee, näen kaiken hyvän hänessä
ja uskallan vastustaa hänen viimeistä tahtoaan.
Valokuvista löydän hellät isoisät,
joitten hellyydestä ei ole tarinoita.

Kuka minulle kuiskaa että olen väärällä tavalla olemassa?
Kenen väärällä tavalla?

Voi näinkin elää.
Voi joskus nähdä hyvän pilkahduksia vaikka ei aina ja sanoa niistä ääneen.