Joissain tilanteissa putoan yhä parin vuosikymmenen
takaisiin tunnetiloihin. Tuntuu kuin minä yksin tietäisin, mikä on totta ja
hyvää. Kaikki muut ympärillä näyttävät näkevän asian vääristyneesti ja
koettavan saada minut näkemään samoin. Tunnen itseni hyvin loukatuksi, sillä
asia koskee sisintäni ja pyhintäni, Jumalaa.
Vielä vuosi pari sitten mietin, mahdanko voida koskaan antaa
anteeksi entisille uskonystävilleni, joiden mielestä pappiskutsumukseni täytyy
olla pahasta. Turvallisempaa on heidän mielestään pitäytyä ”nainen vaietkoon
seurakunnassa” käskyssä. Olen siis ollut vuosikymmeniä heille katkera. Olen
tuntenut itseni uhriksi ja olen joutunut puolustamaan omia ratkaisujani ainakin
omassa mielessäni.
Ja kuitenkin: Itse valitsin aikanaan seurani. Itse ihastuin
varmoihin mielipiteisiin omaan epävarmuuteeni kyllästyneenä. Itse viehätyin
ristiriitaan naisteologina vastustaa naispappeutta. Kiltisti taivuin siihen,
että pappimiehet tiesivät paremmin, miten tuli toimia. Kun joskus koetin jotain
sanoa, suostuin tulemaan ohitetuksi tiettyyn pisteeseen asti. Vielä rajani
tultua vastaan ja kerrottuani sen, suostuin toimimaan sihteerinä kokouksessa,
suostuin tekemään työn josta juuri olin irtisanoutunut.
Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan
itse asiassa rikottiin?
Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut julkilausumaan
näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata
uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.
Tilanteissa, joissa yritin saada ajatukseni kuulluiksi,
koettiin kuulemma henkivaltojen taistelevan. Minun koettiin horjuvan helvetin
kuilun partaalla ja pelättiin minun vetävän sinne mahdollisesti muitakin.
Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä
kuuntelua pidettiin vaarallisena. Kun aloin siitä puhua ja sitä vaatia, olin ilmeisesti
uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.
Pyydän siis anteeksi etten enää osannut elää heidän
tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden
ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.
Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille,
että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat
itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin
rajoittaa toistemme olemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti