maanantai 29. helmikuuta 2016

Milloin voin antaa anteeksi naispappeuden vastustajille - viha vs. kiltteys ja katkeruus



Joissain tilanteissa putoan yhä parin vuosikymmenen takaisiin tunnetiloihin. Tuntuu kuin minä yksin tietäisin, mikä on totta ja hyvää. Kaikki muut ympärillä näyttävät näkevän asian vääristyneesti ja koettavan saada minut näkemään samoin. Tunnen itseni hyvin loukatuksi, sillä asia koskee sisintäni ja pyhintäni, Jumalaa.

Vielä vuosi pari sitten mietin, mahdanko voida koskaan antaa anteeksi entisille uskonystävilleni, joiden mielestä pappiskutsumukseni täytyy olla pahasta. Turvallisempaa on heidän mielestään pitäytyä ”nainen vaietkoon seurakunnassa” käskyssä. Olen siis ollut vuosikymmeniä heille katkera. Olen tuntenut itseni uhriksi ja olen joutunut puolustamaan omia ratkaisujani ainakin omassa mielessäni.

Ja kuitenkin: Itse valitsin aikanaan seurani. Itse ihastuin varmoihin mielipiteisiin omaan epävarmuuteeni kyllästyneenä. Itse viehätyin ristiriitaan naisteologina vastustaa naispappeutta. Kiltisti taivuin siihen, että pappimiehet tiesivät paremmin, miten tuli toimia. Kun joskus koetin jotain sanoa, suostuin tulemaan ohitetuksi tiettyyn pisteeseen asti. Vielä rajani tultua vastaan ja kerrottuani sen, suostuin toimimaan sihteerinä kokouksessa, suostuin tekemään työn josta juuri olin irtisanoutunut.

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Tilanteissa, joissa yritin saada ajatukseni kuulluiksi, koettiin kuulemma henkivaltojen taistelevan. Minun koettiin horjuvan helvetin kuilun partaalla ja pelättiin minun vetävän sinne mahdollisesti muitakin.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Kun aloin siitä puhua ja sitä vaatia, olin ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää osannut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

Ei kommentteja: