maanantai 28. maaliskuuta 2016

Pääsiäinen - lepoa ja liikettä

http://blogit.ts.fi/ristiveto/2016/03/28/epatoivossa-hyva-alku-hyvan-alku-on-paasiainen/:

"Epätoivossa hyvä alku, hyvän alku - on pääsiäinen!"

#kulttuurinvälikysymys kysyy taiteilijoilta, mitä tapahtuu todella Suomessa vuonna 2016. Hanke huipentuu suoraan lähetykseen Yle Teemalla 14. huhtikuuta. Tähän liittyen Ylen sivuilla on luettavissa mm. Saituuden aika - Antti Nylenin pääsiäissaarna. “Saitoina aikoina pitää saarnata ainoastaan pitkääperjantaita – sitä, mikä mukavuuteen tottuneelle ja saidalle sydämelle on pahinta myrkkyä: luopumista”, kirjoittaa Nylen.

Luopuminen on tosiaan edeltänyt ylösnousemuskertomusta. Jumalan Poika ja Ihmisen Poika kohtasi kivun- ja kuolemanpelkonsa - ja taipui Isänsä tahtoon. Hän kohtasi vihansa niitä kohtaan, jotka uhkasivat hänen olemistaan sinä minä hän oli - ja vetäytyi yksinäisyyteen. Hän kohtasi syyllisyytensä toimittuaan vastoin hyviä tapoja, isien perinnäissääntöjä ja totuttuja puheenparsia - ja pyysi Isältään, että tämä antaisi häneen ärsyyntyneille anteeksi, sillä he eivät tienneet mitä tekivät. Hän kesti häpeärangaistukset vaiti - hymähdettyään ensin syytöksiin: “Sinä sen sanoit.” Hän luopui elämästään ja jätti henkensä Isänsä käsiin.

Kolmantena päivänä hauta on tyhjä. Häntä surevat ja itsensä puolesta pelkäävät ihmiset muuttuvat iloisiksi ja rohkeiksi. Hekin ovat kohdanneet pelkonsa, vihansa, syyllisyytensä ja häpeänsä. Hekin ovat luopuneet omasta itsestään ja omista oikeuksistaan; hekin jakavat elämänilonsa, aikansa ja omaisuutensa muiden kanssa. Niin kuin Ylösnoussut elää nyt meissä kaikissa.

Pääsiäispäivänä tunnistin vihani, kun näin eräiden toimivan toisin kuin olisin toivonut. Hetkeksi hillitsin itseni, jotta sain ajatukseni järjestykseen. Kuuntelin myös pelkoani puuttua asiaan ja aiheuttaa pahaa mieltä. Lähdin kohti. Kyselin vähän ja kuulostelin. Koetin pyytää asettumaan toisten asemaan. Pääsin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Lupasin hoitaa itse asian, jonka halusin hoituvan.

Rakkaus ja ilo ovat sekä lepoa että liikettä, olen huomannut.

Päätän seitsemän kirjoituksen sarjani tähän. Kirkko juhlii pääsiäistäkin 40 päivän ajan. Toiset bloggaajat kulkekoot vuoroillaan sitä matkaa omilla tavoillaan!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pelosta huolimatta - neljä paastopäivää pääsiäiseen

http://blogit.ts.fi/ristiveto/2016/03/23/nelja-paastopaivaa-paasiaiseen/:

Tämän päivän 23.3. paperisissa Turun Sanomissa kerrotaan Brysselissä asuvien suomalaisten kokemuksia eilisistä pommi-iskuista.

- Eri ihmiset reagoivat eri tavoin, useimmat ovat rauhallisia. Emme anna periksi terroristeille on myös monen asenne, kertoo yksi.

- Kyllä minua ainakin pelottaa, tunnustaa toinen ja ihmettelee kommentteja, ettei pelolle pidä antaa valtaa. Viime viikolla hän matkusti junalla Brysselistä Pariisiin ilman turvatarkastuksia. Pariisista Brysseliin meneville tehtiin sen sijaan tarkat tarkastukset.

Tällä piinaviikolla kerrotaan myös, kuinka Jumalan Poika pelkää. Kuolemanuhka on käynyt yhä selvemmäksi. Hän on nauttinut jäähyväisaterian läheistensä kanssa. Nyt hän vetäytyy Öljymäen yrttitarhaan ja siellä yksinäiseen paikkaan. Hän vetoaa Isäänsä, että tämä ottaisi häneltä pois sen mikä tulossa on. Kolmesti hän pyytää apua sekä lähimmiltään että Isältä. Lopulta hän tyyntyy ja kohtaa vangitsijansa rauhallisena.

Minuakin pelottaa ihmisten vahvat tunteet. Sanonko tai teenkö jotain, mikä saa jonkun tolaltaan ja tekemään jotain tuhoisaa minulle tai itselleen tai jollekin? Ja toivoisin kovin, että voisin tulla paremmin ymmärretyksi niin ettei tarvitsisi selitellä itseään ja toimiaan jatkuvasti. Että ihmiset toimisivat toiveitteni mukaisesti, vaikken niitä ääneen ilmaisisikaan.

Eikö pelko kerrokin elämänhalusta ja -voimasta? Eikö juuri se saa minut toimimaan niin ettei pelko toteudu? Eikö pelkokin ole hyvä renki, mutta huono isäntä?

Missä minulla on se raja, jolloin en enää kuuntele pelkoani hylätyksi tulemisesta, vaan toimin pelostani huolimatta niin kuin sisimpäni minua ohjaa?

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Miten käy blogin, kun mummous yllättää?

Se ainakin myöhästyy.

--

Mummo mykistyy -  seitsemän paastopäivää pääsiäiseen

Hyvin henkilökohtainen uutinen on häirinnyt muuta uutisseurantaani ja myöhästyttänyt minut aikataulustani tämän blogin kanssa. Minusta on tullut mummo. Olen tavannut uskomattoman pienen uuden ihmisen ja osallistunut hässäkkään, jonka hän ympärillään aiheuttaa.

Tämän rinnalla olen tehnyt papin töitäni ja ihmetellyt, millaista hämminkiä Jumalan Pojan ympärillä yhä tiiviimmin syntyy, mitä lähemmäksi pääsiäisen tapahtumia päästään. Jopa fariseukset varoittavat häntä kuningas Herodeksesta ja tämän aikeista surmata moinen outolintu. Mutta mies vastaa, että hänen on nyt vain jatkettava kulkuaan, tehtävä se mitä tehtävä on.

Vielä syksyllä pelkäsin mummoksi tulemista. Jyräisinkö pienen ihmisen ja hänen vanhempansa tietämällä asiat paremmin? Tuottaisinko pettymyksen, epäonnistuisinko isoäitiydessä? Olisinko niin innoissani, ettei sitä kukaan kestäisi?

Enää en pelkää. Uskon edelleen tuottavani välillä pettymyksiä ja koettavani ehkä jopa runnoa joskus epähuomiossa jonkun mielipiteeni läpi, mutta se ei tule olemaan koko totuus tilanteesta. Voin pysähtyä, tehdä uudestaan toisin, voin välillä olla hiljaa ja luottaa siihen, että asiat kyllä hoituvat aikanaan, tavalla tai toisella.


--

Kaarina-lehteen 23.3.2016


Mitä rakkaus on?

Kun sotilaat olivat naulinneet Jeesuksen ja kaksi rikollista risteille odottamaan hidasta kuolemaansa, Jeesus pyysi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”

Tunnen itseni toisinaan uhriksi, kun muut eivät osaa ottaa herkkiä tunteitani ja kummallisia tarpeitani tosissaan. Voisinko pyytää silloin samoin? Huomaisinko ehkä, ettei kyse ole tahallisesta kiusaamisesta tai ohittamisesta, vaan erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa?

Toinen rikollisista ei yhtynyt muitten pilkkaan, vaan pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Hän sai vastauksen: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Kun ympärilläni hälistään minulle oudoista asioista, enkö voisi olla rauhassa Jumalani kanssa ja nähdä, että kaikki oikeastaan on pohjimmiltaan hyvin? Olemme eri mieltä, mutta maailma ei kaadu siihen. Meihin sattuu itse kuhunkin välillä, mutta ei koko ajan.

Viimeisillä voimillaan hän huusi kovaa: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Hän oli elänyt itselleen ja Isälleen uskollisena, pelännyt, vihastunut ja surrut silloin kun siihen oli ollut syytä, iloinnut ja rakastanut niin että ilo ja lämpö olivat levinneet muihinkin. Enää ei ollut tehtävissä muuta kuin heittäytyä vahvemman käsiin.

Mielelläni miellyttäisin kaikkia, mutta silloin joutuisin monessa tilanteessa hylkäämään sen, mikä minulle on totta ja tärkeää. Ja se mikä toista miellyttäisi, voikin olla jollekin toiselle kauhistus. Enkö siis minäkin heittäytyisi Herran huomaan ja tekisi vain sen, minkä tunnen tehtäväkseni?

Merja Auer saarnaa Kaarinan kirkossa pitkäperjantaina 25.3. klo 10

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Tunne voittaa järjen - 18 paastopäivää pääsiäiseen

On tunteita ja tunteita:

Kolumnisti Tuomas Enbuske kirjoittaa Ylen A2-turvattomuusillan keskustelusta Iltalehdessä: “Valitettavasti tarina voittaa aina tilastot. Tämä on epä-älyllistä. Suuri syyllinen on Jeesus. Hän oli väärässä sanoessaan: ‘Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan’. Tätä noudattaessamme yleistämme omat kokemuksemme koskemaan kaikkia muitakin. [...] Jos on kokenut karmean kokemuksen, se ei tarkoita, että osaisi tehdä siitä oikean yhteiskunnallisen analyysin.” ” Nykyään ihan mitä vaan voi perustella omalla tunteellaan. Valhe, emävalhe, tunne.”

Ihmisen Pojan matkalla kohti Jerusalemia on päästy puoleen väliin. Tarinoita monenlaisista tunteita herättävistä tilanteista on kerrattu jumalanpalveluksissa.

Viimeksi Jumalan Poika on ruokkinut viisituhatta ihmistä viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla. Ihmiset ovat innostuksen vallassa: ”Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Jeesus tunnistaa heidän tahtotilansa: he aikovat tehdä hänestä kuninkaan. Sitä hän ei itse tahdo, joten  hän vetäytyy yksin vuorelle. Hän haluaa olla yksin, hän jättää toiset yksin. Ja kantaa itse vastuun siitä, että tuottaa pettymyksen. Ei syytä muita.

Milloin minä jouduinkaan tunteitten valtaan, tunteitteni uhriksi ja saman tien toisten ihmisten tunteitten uhriksi? Raja minun ja muiden välillä katosi, reagoin muiden pelolla ja vihalla ja häpeällä ainakin silloin, kun keskustelin turvapaikanhakijoita pelkäävän ihmisen kanssa ja lupasin minäkin hankkia pippurisumuttimen taskuun sitten kun muutan Pansioon.

Milloin sitten kannoin vastuun omista tunteistani ja kestin yksinjäämisenkin? Ehkä päättäessäni muuttaa Pansioon, koska kaipaan metsän lähelle, tunteet ohjasivat minua oikeaan omantunnon tavoin, kertoivat mikä on minulle hyväksi ja mikä pahaksi.