tiistai 5. huhtikuuta 2016

Valokuvapasianssi

Rinnan blogikirjoittamisen paastonajan teksteistä tunteiden näkökulmasta selasin valokuvia elämäni varrelta ja vähän kauempaakin. Selasin kansioitani milloin minkäkin kysymyksen kanssa. Poimin kuvia taskuista ja kulmakiinnityksistä irti, levittelin pöydälle ja järjestelin niitä erilaisiin letkoihin. Kokosin taas pinoon ja jaoin uudelleen.

Mitkä kuvat liittyivät tiettyyn tunteeseen ja millä lailla? Missä kuvissa tunne virtasi vapaasti ja missä se lukkiutui eri tavoin?

Kysyin kuvilta sitäkin, miten seksuaalisuus tai laajemmin ymmärrettynä elämänilo on elämässäni näkynyt. Lähdin liikkeelle vanhasta löydöstäni, että rakkaus antaa vain olla; rakkaus on lepoa jolloin kukaan ei riitele kenenkään kanssa. Taannoinen runokirjani alkaa kuvauksella soutuvenematkasta lapsena, jolloin sain vain olla.

Katselin kuvia lapsuuteni venematkasta. Isä ja äiti ovat vuoronperään moottoriveneen peräsimessä ja kaikki kolme lasta roikumme kokassa naama eteenpäin. Levosta ei jälkeäkään. Jokaisen olemus huokuu energiaa.

Keräsin yhteen letkaan kuvia, joissa lepo näkyi. Toiseen energisiä kuvia. Kahteen muuhun niitä, joissa uhriudutaan ja jyrätään.

Lepoletkaan tuli kuvia enemmän miehistä ja energiseen letkaan naisista. Jyräävät naiset eivät olleetkaan aina jyrääviä! Energia löysi myös rakastavia uomia! Ja "saamattomuus" saattoikin olla lepoa ja lempeyttä.

Nyt olen käyttänyt lomapäiviäni keräämällä kuvia esi-isistäni. Millaisia miehiä ja naisia meidän suvuissa on ollut? Millaisia tarinoita heistä on jäänyt elämään?

Ankaran maineessa oleva pohjoispohjalainen ukkorovasti näyttää kovin lempeältä perheensä keskellä, ruustinna ennemminkin tiukalta, nuoriso istuttaa nuorikkojaan polvillaan pappilan pihapöydän ympärillä. Toisessa kuvassa rovasti tutkii jotain lastenlasten kanssa. Ainoat tarinat, jotka muististani ja keräämistäni papereista löydän, kertovat hänen kehuneen sillä, että hänen isoisäänsä kutsuttiin "Saakeliksi" ja että hän vaihtoi usein seurakuntaa, jotta saattoi käyttää samoja saarnoja.

Vaarini oli ukkorovastin se poika, joka lähetettiin teologiseen opiskelemaan,  mutta joka joululomalla kertoi että onkin voimistelunopettajalaitoksella. Ukkorovastin toimelias äiti oli jäänyt kovin nuorena leskeksi ja pelastanut velkaisen talon lastensa holhoojilta pyytämällä isältään lainaa. Vanhempi hänen pojistaan oli palannut kotiin Oulun koulusta, mutta valittiin ensimmäiseen eduskuntaan 1907. Nuoremmasta tuli ajan kanssa pappi. Sukutalon pihapiirissä eleli myöhemmin useampikin vanhapoika leppoisasti.

Auerien sukukuvassa 1900-luvun alussa Laatokan rannalla vauvat istuvat naisten sylissä ja pikkupojat miesten. Pappani löysi vaimon Helsingistä 1930-luvulla vaellusvuosiensa jälkeen ja toi tämän kotiin Karjalaan. Vanhemmat olivat jo kuolleet. Tarmokkaat, naimattomina pysyneet isosiskot pitivät taloa. Pari vuotta nuoripari asui pihamökissä, sitten tuli riita ja perinnönjako, paluu Helsinkiin ja Hopmobile-auton osto taksiksi. Keskenkasvuisen rasavillin pikkuveljen otti perheeseensä eno, joka elätti suvun muitakin orpolapsia maisematauluillaan.

Pieninä ratsastimme konttaavan papan selässä ja syljeskelimme hänen kanssaan rypäleensiemeniä lattialle. Mummosta oli helpotus, että hän kuoli. Mummon äiti oli aikanaan muuttanut väkivaltaisen miehensä luota veljensä luokse. Yhdessä kuvassa istumme mummon ja papan luona kahvipöydässä. Mummolla ja papalla näyttäisi olevan väittely meneillään. Muut katselevat heitä totisina, nuori tätini naureskelee ja pieni minä katson kameraan.

Kerään jyräämisen ja uhriutumisen kuvat pois. Kerrottuani niistä itselleni ja eräälle kuuntelijalle, voin piilottaa ne näkyvistäni. Raivaan tilaa niitten rinnalla ja alla koko ajan eläneille elämänilolle ja lämmölle.

Ei kommentteja: