Kolumneja tunteista





Sekä juutalaiset että kristityt lukevat Laulujen laulua paitsi eroottisena rakkausrunona myös kuvauksena Jumalan ja hänen kansansa välisestä suhteesta. Ristin Johannes ja muut mystikot tunnistavat siinä omat kokemuksensa.

Älkää siis häiritkö ihmisen ja Jumalan välistä rakkautta, älkää häiritkö, ennen kuin he itse haluavat herätä!

Ihminen on kyllä iholtaan tumma, kuin Kedarin teltat tai Salomon telttakankaat, mutta hän on kaunis! Älkää siihen katsoko, että hän on tumma ja päivän paahtama.

Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan.

Ihminen kaipaa Jumalaa. Hän etsii, mutta ei löydä. Hän lähtee ulos, kiertää kaupungin kadut ja torit, etsii sieltä. Hän kyselee yövartijoilta: "Oletteko nähneet häntä, jota rakastan?" Ja kun ihminen jatkaa kulkuaan, hän heti löytää Jumalan.

Jumala kehuu häntä: ”Miten kaunis oletkaan, kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi, hunnun verhoamat. Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteitä alas. Sinun hampaasi hohtavat valkoisina kuin vastakerityt lampaat, vedestä nousseet…”

Mutta kun Jumala tulee ihmisen luokse, ihminen viivyttelee, ja Jumala ehtii lähteä pois. Ihminen on kuolla tuskaansa - Jumala on poissa! Ihminen etsii häntä, mutta ei löydä, kutsuu häntä, mutta hän ei vastaa. Ihmistä vastaan tulee vartijoita öisellä kierroksellaan. He lyövät hänet mustelmille ja repivät huivin hänen yltään, kaupungin vartiomiehet! Ihminen vannottaa ystäviään: ”Jos löydätte hänet, jota rakastan, mitä sanotte hänelle? Sanokaa: olen rakkaudesta sairas!”

Ystävät kysyvät: ”Millä tavoin sinun Jumalasi on muita parempi? Millä tavoin sinun rakkaasi eroaa muista, kun noin meitä vannotat?”

Ihminen vastaa: ”Minun Jumalani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta! Hänen kasvonsa hohtavat kuin kulta, hänen kiharansa ovat korpinmustat, tuuheat kuin taatelin kukinnot. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi kyyhkystä, jotka lepäävät puron äärellä, kuin kyyhkyt, jotka maidossa kylvettyään istuvat maljan reunalla…”

Kun Jumala ja ihminen ovat yhdessä, kaikki on hyvin: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen, liljojen keskellä on hänen laidunmaansa.” He nauttivat puutarhan antimia ja poimivat laitumen liljoja.

Lopuksi Jumala sanoo: ”Rakkaani, puutarhan kukka, kaikki odottavat kutsuasi. Kutsu minut!” Ja ihminen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!”

Tuore oliivipuun lehti 2/2011



Ihana yksinäisyys

Katselen valokuvia kainuulaisesta erämetsästä vanhan opiskelukaverin kanssa Tennispalatsin Kultainen metsä -näyttelyssä. Petyn. Olin odottanut että tunnistaisin niistäkin pyhän niin kuin juuri näkemistämme shintolaisten pyhistä puista, majesteettisista ja lempeistä. Mutta minua alkaakin viluttaa, minussa herää orpouden tunne. Jylhät maisemat eivät syleile.

Pari viikkoa myöhemmin pohdin asiaa Ruissalossa seurakuntanuoriaikaiselle ystävälle. Miksi täällä suomalainenkin metsä tuntuu sulkevan syliinsä? Ovatko lehtipuut lempeämpiä kuin havupuut? Kerron hänelle Ernesto Cardenalin ajatuksista Elämme rakkaudessa –kirjassa. Muiden mystikoiden tapaan hän kuvaa ihmisten sisimmässä olevaa kammiota tai sielun pohjaa, jossa ihminen ja Jumala yhtyvät. Minulle uusi ajatus on, että Jumala hyväilee ihmistä sisältä päin. Usein haemme lempeää kosketusta ja kohtaamista jostain ulkopuoleltamme, vaikka se on sisällämme. Ystävä tunnistaa kokeneensa sisäisen hyväilyn viimeksi aamuisessa onnentunteessa. Ilo tulee sisältä.

Cardenal kirjoittaa myös siitä, kuinka Jumala on juuri syvimmässä yksinäisyyden tunteessamme. Vasta kun joudumme luopumaan aivan kaikesta, mihin olemme kiintyneet, Jumalalla on tilaa sulkea meidät syleilyynsä.

Kannattaa siis suostua hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteisiin! Kannattaa pysähtyä niihin, eikä koettaa pakoon johonkin viihdyttävään tai tärkeään puuhaan. Kannattaa pysähtyä vaikka ankeaan suomalaiseen korpeen tai linja-autoaseman kahvilaan. Yksinäisyyden vilukin on pyhää, tie Jumalan luokse.

Jumalan syleilyssä ihmisten syleilyt menettävät merkityksensä, tai niitten merkitys muuttuu. Kun minulla on Jumalassa jo kaikki mitä tarvitsen, minun ei tarvitse vaatia ja odottaa ihmisiltä hyväksyntää ja tukea. Jos kuitenkin sitä heiltä saan, näen heidän ohitseen Jumalaan, joka minua rakastaa heidän kauttansa.

Pitemmän päälle viihdyn paremmin yksin kuin seurassa, viihdyn sisimmässäni. Riittää että toisinaan kohtaan jonkun. Sovin ystävän kanssa seuraavan tapaamisen ensi kesälle, hän minun kanssani jo joskus aiemmin. Mieleeni nousee hyviä kohtaamisia eri ihmisten kanssa kuin todisteina siitä ettei Jumala minua jätä ja ettei hänen seurassaan eläminen tarkoita sitä etten piittaisi ihmisistä. Ihminen ei Jumalan rinnalla ole mitään, mutta hän on samalla kaikki.

Jumala ei puhu meille sanoin, Cardenal kirjoittaa, vaan hänen puheensa on ennemminkin olotila. Jumalaa kuunteleva viihtyy siksi hyvin yksin. Intensiivisessä läsnäolossa ei kauan jaksa olla toisten seurassa. Evankeliumeissakin Jeesus vetäytyy mielellään yksinäisyyteen ja palaa vastahakoisesti huokaillen ihmisten pariin, missä hän kuitenkin on niin läsnä että ihmiset uskaltavat kertoa huolensa ja tulevat kosketetuiksi.

Meidät on luotu elämään yhdessä, mutta kohtaamaan Jumala yksin.

Tuore oliivipuun lehti 3/2011

 
 


Maria Kesti kyselee 31.8. tämän lehden kolumnissa Kammo, mikä mahtaisi saada meidät sietämään inhoamiamme ihmisiä. Olen pohtinut asiaa toistakymmentä vuotta ja tullut siihen tulokseen, ettei siinä minun kohdallani muu auta kuin itsetuntemuksen lisääminen. Mitä paremmin opin tuntemaan itsessäni sekä pahan että hyvän, sitä paremmin siedän paitsi itseäni myös muita.

Voinko yleistää itseni? Pitäisikö päiväkodeissa ja kouluissa opettaa itsetuntemusta entistä määrätietoisemmin? Pitäisikö kodeissa ja työpaikoilla opetella sanomaan ääneen kauniisti myös ikäviä asioita eikä vain kehumalla kehua toisiamme – ja ryöpsäyttää vihaa toisten niskaan sitten kun ikäviä asioita on kertynyt liikaa?

Tapa vaieta ”sivistyneesti” vaikeista ja puhua muista vain hyvää saattaa osaltaan vaikuttaa siihen, että jaamme ihmiset käytännössä hyviin ja pahoihin, omiin ja vieraisiin. Tiedämme kyllä teoriassa että kaikissa on sekä hyvää että pahaa, mutta usein toimimme kuin olisi toisin.

Tämä liittyy tunteisiin ja niitten kestämiseen. Miellyttävät tunteet kertovat, mikä tekee meille hyvää ja epämiellyttävät tunteet, että jokin ei ole hyvin. Perinteisesti meitä on kasvatettu hillitsemään tunteitamme ja kuuntelemaan niitten sijasta järkeämme. Tunteet liioittelevat ja vääristävät asioita toisinaan. Ne saavat sen ihmisen joka herättää epämiellyttäviä tunteita näyttämään läpeensä inhottavalta ja mielihyvää tuottavan ihmisen pelkästään ihanalta.

Tunteita kannattaa silti kuunnella. Asioille joita inhoamme ja vihaamme, voi tehdä jotain rakentavaa. Silloin ne eivät enää henkilöidy keneenkään ihmiseen, jota pitäisi jatkuvasti inhota ja vihata.

Kaarina-lehti 7.9.2011

 

 


Istun kokouksessa, jossa toinen ihminen saa kiitokset, joista ainakin osa olisi mielestäni kuulunut minulle. Mietin hetken asian oikaisemista ääneen, mutta luovun ajatuksesta. Jostain näkökulmastahan tuo toinen on kiitoksensa ansainnut. Ehkä mieleni liioittelee omaa osuuttani.

Kokouksen jälkeen seison pimeässä ja katselen, kuinka vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina rintamina. Tunne ohitetuksi tulemisesta palaa. Annan sen tulla. Muistan sen lapsuudesta asti.

Tunne tulee minuun ulkopuoleltani. Ulkoiset tapahtumat herättävät sen. Tunne on sisäpuolellani, minussa, minun. Olen vastuussa siitä, mitä se saa minussa aikaan.

Annan sen velloa sisälläni. Katselen itseäni ulkopuolisena, erilaisena, sellaisena jota ei tarvitse ottaa huomioon. Sitten näenkin itseni jättämässä muita huomioon ottamatta, kun en jaksa ymmärtää heitä.

Pahuus on meissä, sanoo arkkipiispa Kari Mäkinen Helsingin Sanomien haastattelussa 2.10. Minun on vain paljon helpompi nähdä se muissa kuin itsessäni.

Mutta pimeällä rannalla tunnistan sen itsessäni. Muutun uhrista syylliseksi. Ahdistus katoaa. Olen yhtä muiden kanssa, samanlainen kuin muut. En pysty ottamaan aina kaikkia huomioon enkä toimimaan aina kaikkien mielen mukaan.

Vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina niin että valkoiset raidat pitenevät silmissä. Maailma muuttaa muotoaan kuin vesi. Tunteet tulevat ja menevät. Ilo nousee niitten alta.

Menen sisälle muitten joukkoon. Kuuntelen keskustelua, neuvottelen television kiinni ja vastaan kun kysytään.

Kaarina-lehti 5.10.2011





Joulun tunteet

Joulu lupaa meille iloa ja rauhaa. Kaikelle kansalle kerrotaan suuri ilo. Julistetaan rauhaa ihmisille, joita Jumala rakastaa.

Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.

Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.

Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.


Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?

Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.

Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?

Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.

Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.

Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.


Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.

Kaarina-lehti 7.12.2011




Pelko, ystäväni

Minulla on muutamia niin vanhoja ystäviä, että he alkavat kuolla. He ovat niin rohkeita, että myöntävät kuoleman lähestymisen. He ovat uskaltaneet elää, nyt he uskaltavat kuolla. ”Elän mielelläni, mutta on kuoleminenkin jännittävää.”

Elämä on monessa kohdin pelottavaa. Jos sanon, mitä ajattelen, hyväksytäänkö se vai hylätäänkö minut yksinäisyyteen? Jos toimin niin kuin haluaisin, satutanko muita ja suututaanko minuun? Jos minuun sattuu tai satutan muita, onko se pelkästään paha asia vai voiko se johtaa hyväänkin?

Onko ihmisellä, joka tulee minua kadulla vastaan, niin paha olla, että hän purkaa pahaa oloaan minuun? Tai jollain läheiselläni? Kestääkö tämä maailma ja yhteiskunta kaikkea, mitä ihmiset siltä vaativat, vai hajoaako se?

Pelko on hyödyllinen tunne. Se pitää meidät hengissä, kun peloissamme vältämme vaarallisia tilanteita. Ilman heijastinta en pimeässä astu auton eteen suojatielläkään.

Pelon tunne on hiukan epämiellyttävä. Sitä voi paeta arkuuteen ja turvallisuuden hakemiseen ulkoisista asioista kuten omaisuudesta ja turvalukoista. Tai päinvastoin voimme joskus uhkarohkeasti hakeutua juuri kaikista pelottavimpiin tilanteisiin, tai lyödä kaiken leikiksi pelleilemällä. Pyrimme ohittamaan pelon, vaikka sillä olisi meille tärkeää asiaa.

Ihmiseksi syntynyt Jumala pelkäsi Getsemanessa sitä kipua, jonka joutuisi kohtaamaan, ja kuolemaa. Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän jatkoi matkaansa rauhassa kohti sitä, mitä tulossa oli.

Kaarina-lehti 8.2.2012





Kun Eeva Eedenissä uhmaa Jumalan tahtoa, siinä on ehkä hippu vihaa mukana. Mikä Jumala on sanomaan hänelle, mistä saa syödä ja mistä ei? Kun Poika Isän tahdon mukaisesti kuolee ristillä, häpeäpaalussa, näyttää siltä kuin Isä vihaisi häntä loukattujen fariseusten mukana.

Vihainen ihminen pelottaa. Oma viha pelottaa sekin, vaikka sillä on meille tärkeää asiaa.

Vihasta alkaa paikkani maailmassa. Minä alan kohdasta jossa vihastun. Siinä eroan äidistäni ja isästäni ja ystävistäni ja vihamiehistäni, Jumalastakin. Siinä kaikille yhteinen elämä näyttäytyy juuri minun ääriviivojeni sisällä.

Kasteensa ja Jumalan rakkaudentunnustuksen jälkeen Jeesus vetäytyi neljäksikymmeneksi päiväksi yksinäisyyteen. Hän joutui punnitsemaan sitä, miten täyttäisi paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Hän joutui sanomaan ”ei” erilaisille mahdollisuuksille. Lopulta jäljellä oli se tapa, jolle jokin hänen sisällään sanoi ”kyllä”. Myöhemminkin hän joutui toisinaan sanomaan ”ei” muitten ehdotuksille ja vaihtoehdoille: ”Mene pois, Saatana” ja hakemaan vahvistusta omalle tielleen yksinäisyydestä.

Positiivisen palautteen ja kannustuksen väliin on hyvä saada tosinaan myös ”ei”-vastaus. Kaikki ei aina ole ok. Tehtävämme tässä maailmassa ei voi olla suostuminen kaikkeen mahdolliseen.

Olen vastuussa vihasta, joka syttyy omien ääriviivojeni sisällä. Viha estää minua suostumasta huonoon kohteluun. Viha on energiaa, jolla voin muuttaa asioita paremmiksi – tai huonommiksi. Siksi lienee viisautta vetäytyä vihaisena hetkeksi omiin oloihini tai peräti itseeni ja kuulostella, mihin viha minua kutsuu, minkä se haluaisi olevan toisin ja miten siihen voisin päästä. Pitäisikö minun rohjeta sanoa jollekin asialle tai ihmiselle ”ei”? Miten sen tekisin?

Meillä on kaiketi syytä olla vihaisia myös siitä, että meitä kutsutaan kirkossa syntisiksi. Väitetäänhän silloin, ettemme hoida tehtäväämme tässä maailmassa kunnolla. Synti vetää rajan meidän ja Jumalan välille, erottaa meidät toisistamme.

Juuri syntistä Jumala rakastaa ja kutsuu vuorovaikutukseen kanssaan.

Kaarina-lehti 14.3.2012




Kadotetut tunteet

Eeva ja Aatami pelkäsivät paratiisissa, kun kuulivat Jumalan askeleet, ja syystä. Jumala, auktoriteetti, oli heille vihainen, koska he olivat syyllistyneet hänen tahtonsa vastustamiseen. Eeva ja Aatami häpesivät sitä, että olivat sellaisia kuin olivat, alastomia ja uteliaita.

Jeesus pelkäsi Getsemanessa. Hän oli ollut hetkittäin vihainen fariseuksille, neuvoston jäsenille ja papeille, kauppiaille ja rahanvaihtajille, lähimmille ystävilleen ja omaisilleen. Hän oli syyllistynyt hyvien tapojen rikkomiseen ja toisten mielen pahoittamiseen. Hän pelkäsi syystä. Häntä odottivat raipparangaistukset, pilkkasanat ja häpeäkuolema ristillä.

Me olemme sukupolvien saatossa kadottaneet kykymme tunnistaa ja kuunnella tunteitamme. Koetamme hallita ja hillitä niitä järjellämme. Masennumme, ahdistumme ja raivostumme, kun meiltä jää tunteittemme viestit kuulematta.

Emme uskalla pelätä, vaan joko vetäydymme arkoina epämukavista tilanteista pois tai teemme uhkarohkeita temppuja aiheellisesta pelostamme välittämättä.

Emme osaa suuttua rakentavasti. Hillitsemme ja nielemme kiltisti kaikki harmimme. Ahdistumme ja masennumme mieluummin kuin pidämme puolemme silloin, kun meitä tai muita kohdellaan väärin. Tai katkeroidumme.

Emme ole valmiita kantamaan syyllisyyttä mistään. Kaikki mikä ei vahingoita toista on nykyään sallittua. Toisen mieltä ei vain saisi pahoittaa. Tavoite on mahdoton. Kun ilmaisee oman rehellisen mielipiteensä, eri mieltä oleva lähimmäinen saattaa kokea jo sen uhkaksi itselleen. Sen sijaan että kantaisimme syyllisyytemme hänen mielensä pahoittamisesta, syyllistymme tunnelman pilaamisesta, tai syytämme häntä kypsymättömyydestä.

Häpeää kavahdamme kaikista eniten. Väistämme joko enkelimäiseen viattomuuteen tai täyteen häpeämättömyyteen sen sijaan että tiedostaisimme häpeävämme sitä, millaisia olemme.

Emme halua puhua epämukavista asioista, vaan mukavista. Haluamme anteeksiantoa, rakkautta, iloa ja rauhaa, muttei niitä voi saavuttaa ilman pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.

Kuinka voisi saada anteeksi, jos ei ensin myönnä loukanneensa toista tai omaa sisintään? Pakeneminen ja piiloutuminen eivät auta, ei liioin vastuun siirtäminen muille ihmisille.

Kuinka voisi rakastaa, jos ei ole valmis luopumaan itsekkyydestä tai liiallisesta muista huolehtimisesta? Kuinka voisi olla vapaa ja tyytyväinen, jos luulee varmasti tietävänsä, mikä on ainoa totuus?

Turun Sanomat 22.4.2012




Syyllisyys omasta tahdosta

Ensimmäisen syyllisyydentunteeni muistan tilanteesta, jossa olen kuusivuotiaana luvannut naapurintytölle, että hän pääsee kanssamme uimaan, jos hänkin tuo keräämänsä kukat meidän äidille. Äiti oli sisään tullessamme tyhjentämässä voiveitsen avulla pikkuveljen säästöpossusta jäätelörahaa ja suuttui niin paljon, ettei menty uimaan ollenkaan. Niin muistan; voi olla että se oli vain uhkaus.

Samana kesänä pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle hyvin vihainen silloinkin; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.

Vastaavasti en ymmärtänyt omia lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa.

Mistä me ylipäätään tunnemme syyllisyyttä? Emmekö siitä, että olemme olleet rehellisiä, ilmaisseet tunteemme tai tahtomme ja toimineet niin kuin meistä näytti hyvältä? Eikö syyllisyys synny vasta, kun sanamme tai tekomme törmäävät toisen tahtoon ja paljastuvat siinä itsekkäiksi? Tai jäävät vaille vastakaikua?

Jeesus on kantanut meidän syyllisyytemme. Meidän laillamme hän on tehnyt vastoin vanhempiensa tahtoa, vastoin perinnäissääntöjä ja tapoja, vastoin auktoriteetteja ja niitä jotka uskovat olevansa oikeassa. Hän on kärsinyt rangaistuksen rohkeudestaan, hän on voittanut vastoinkäymiset suostumalla niihin.

Hän kutsuu meitä kulkemaan samaa tietä, kantamaan ja kohtaamaan syyllisyytemme ja niin vapautumaan siitä.

Kaarina-lehti 4.4.2012


Tiesin, etten välttämättä tunnistaisi Sinapin leirikeskuksen tienhaaraa ajoissa jäädäkseni oikealla pysäkillä pois bussista. Tiesin, että minun pitäisi olla tarkkana. Tiesin, ja selasin silti Facebookia kännykällä, ja ajoin pari kilometriä ohi. Harjattulan risteyksessä vasta tajusin missä olin, ja lamaannuin. Ajoin vielä yhden kilometrin Paasikiviopistolle, ennen kuin aloin lamsia takaisin päin.

Kevät oli kaunis.

En millään kehdannut liftata. Käännyin silti aina katsomaan, kun auto tuli takaani, sillä joku tuttu saattoi olla tulossa samaan paikkaan, ja olikin, ja mahduin autoon.

Olin menossa esittelemään leirien vetäjille Paratiisipolun rasteja. Sinappiin on tehty kuudet eri rastit luontopolulle. Paratiisipolku puolestaan on viime kesän Ekoteko-tehtävistä muokattu. Ajattelin olleeni niin hankala ihminen, etteivät ihmiset, jotka olivat sitä kanssani tehneet, olleet oikein saaneet ääntään kuuluviin, eikä polku nyt näyttänyt oikein saavan käyttäjiä, niin että olkoon.


”Olisit yhtä reipas kuin siskosi.” ”Tekisit jotakin etkä vain istuisi tai lukisi.” ”Olisit turvallinen pappi.” ”Kuuntelisit muitakin kuin itsestäsi.” ”Asettuisit toisen asemaan.”

Mutta kun en ole enkä osaa. Häpeän. Olen väärällä tavalla olemassa.

Ihmisen Poika otti ihmisen muodon. Suostui eroon Isästä, suostui häpeään sen tähden, että oli mitä oli. Yhdeksi syntisistä. Kantamaan, kestämään olemassaolon. Häpeästä välittämättä.

Häpeästä välittämättä kerroin Sinapissa parille ihmiselle Facebook-juttuni. Häpeästä välittämättä kerroin esittelyssä siitä, miten Paratiisipolku oli syntynyt ja viittasin siihen, ettei polku kauheasti herättänyt käyttöinnostusta.

Muitten esiteltyä omat polkunsa pyysin vielä uuden puheenvuoron ja kerroin polun sisällöstä.

Kaarina-lehti 30.5.2012




Anteeksianto itselle


Kautta rantain olen kuullut, että on loukkaavaa, kun sanon kastepuheessa, etteivät lapset aina ole sellaisia kuin vanhemmat haluaisivat.

Puolustauduin tietenkin, että evankeliumi itsessään on loukkaavaa. On loukkaus, että Jumala pitää ihmisiä syntisinä ja armon tarpeessa olevina.


Näen itsekin väkinäiset hymyt ja kuulen kahvipöydässä hiljaisuuden ympärilläni. Muistan psykologisen testin tulokset ja mietin, pitäisikö minun vaihtaa alaa. Pyytää anteeksi, että olen sellainen kuin olen ja paeta paikalta.

Käännän katseeni väkinäisistä hymyistä sydämeeni. Se pelkää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Se ärtyy ihmisten typeryydestä, kun he eivät ymmärrä asioita samoin kuin minä. Se syyllistyy hiljaisuudesta ympärilläni. Se häpeää taitamattomuuttani hoitaa hankalia tilanteita.

Jollain lailla ymmärrän sydäntäni. Minut valtaa hellyys sitä kohtaan. Elämä ei totisesti ole helppoa, sillekään. Eikä näille ihmisille tässä ympärilläni.
Kyse ei olekaan siitä, millainen minä olen, tai mitä nämä ihmiset minusta ajattelevat, vaan siitä, mitä minun kauttani tulee tehdyksi. Olen mitä olen, ja jokin minussa virtaa.

Olen puhunut, mitä puhuttavaksi nousi. He ovat kuulleet, mitä ovat kuulleet. On heidän asiansa, miten he ottavat kuulemansa vastaan, ei enää minun. Vain hiljaisuudessa voi kohdata itsensä, ja Jumalan. Kun en tee mitään, Jumalalle jää tilaa toimia.
Nyt toteutuu se, mitä äsken puhuin hankalista hetkistä. Tämäkin on vain elettävä läpi.

Väännän taas lauseeksi mieleeni nousseen jaettavaksi sopivan ajatuksen. Kääriydyn hellyyteen, jota äsken tunsin.


Kotona lämmitän saunaan.


Kaarina-lehti 6.6.2012





Ilo elää ja rakastaa


Tapasin naisen joka sanoi näkevänsä että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon että olen rakastettu kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle saaneensa töitä.

Ehkä siinä on jotain isän saamattomuudesta.


Kun tunnen itseni rakastetuksi, uskallan tuntea myös muut tunteeni pakenematta niitä.

Toisinaan pelkään ihmisten kohtaamista. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?

Toisinaan vihastun, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Tunnen syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeän, kun en osaa olla niin kuin muut.

Minulta kestää hetken ottaa nuo tunteet vastaan. Mutta kun olen aikani kärvistellyt niissä, saatan olla valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni. Otan vain vastaan, mitä elämä antaa.

Lakkaan silloin vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan puhua ääneen harmin- ja ilonaiheitani. Uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.

Sillä minusta pulppuaa ilo. Asioita tulee tehdyksi ilman sen kummempia haluamisia tai vaatimisia tai kiitoksenkipeyttä.


Kaarina-lehti 4.7.2012


Rauhan hetki


Istun ystäväni kanssa Saaronniemen uimarannan kaikkein takimmaisessa nurkassa varjossa viltillä uituamme hetken, kaukana kaikista muista. Edessämme on hiekkaa, vesilätäkkö, hiekkavalli, merivettä, kaislikko, männikkö ja taivas rantuina. Meri tuoksuu, ei ole enää kuuma, puhelemme enää verkkaisesti kuuden tunnin juttelun uuvuttamina.

Miten voisi kuvata, kuinka niin moni asia on vaan sopivasti? Hyvä hetki seuraa toistaan. Kertoisinko, että pystyin kävelemään sinne valtaisan ihmisjoukon läpi ahdistumatta enää lainkaan?

Elämästä täydet hetket tuntuvat seuraavan toisiaan entistä taajemmin, tyhjät kuopat tuntuvat tulevan entistä harvemmin ja lyhyempinä, vaikkeivät ehkä paljonkaan loivempina. Ehkä opin vielä pysäyttämään sen ensimmäisen negatiivisen ajatuksen, joka mieleeni usein nousee uusissa tilanteissani. ”Enhän minä.”


”Totuus on tunnetila, vapauden kokemus ja nyt-hetki. Minä olen mikä olen, toinen on mitä on, passiivisesti ja uutta luovasti yhtä aikaa. Nautintojen tavoittelu menettää merkityksensä,” kirjoittaa Antti Pietiäinen kirjassaan Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan.

Vuoden ajan olen kuunnellut tunteitani, peilannut niitä Pietiäisen ajatuksiin ja evankeliumien Jeesukseen. Ensimmäisenä vastaan minulla tuli - kuten useimmiten muillakin tunteittensa kuuntelijoilla - pelko ja viimeisenä tunne, jolla on neljä nimeä: totuus, onni, rauha ja vapaus.

Olen kirjannut tunteiden kuuntelua kolumneihini. Syksyllä alamme käydä niitä läpi Kaarinamessuissa kerran kuussa.

Jeesus ei kehota meitä olemaan kilttejä, vaan lapsenkaltaisia: "Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! "
 Kaarina-lehti 8.8.2012

Ei kommentteja: